Kolumni
Kolumneja kirjoittaa joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Kuuntele tämä ja muita kolumneja Yle Areenassa
Lue kolumneja
Kuskasin alkukesästä pikkubussillisen viisitoistakesäisiä futispoikia Kemistä Kajaaniin. Nuorten rentous ja uskallus olla oma itsensä, keskusteluiden ja keskinäisen huolenpidon kuunteleminen liikutti siinä määrin, että piti erikseen kehua heitä vanhemmille reissun jälkeen.
Mutta kokemukseen sisältyi suruakin. Sitä samaa, jota sairastan, kun katson omia poikiani: niin auki ja ehjiä verrattuna minuun samassa iässä. Ja maailma on jälleen kerran tällainen paska.
Kuukausi Kajaanin reissumme jälkeen presidentti Alexander Stubb haastoi jääkiekkokapteeni Aleksander Barkovin YK:n naisjärjestön Kaikkien miesten asia -kampanjaan. Se tähtää naisiin kohdistuvan väkivallan lopettamiseen.
UN Women määritteli kampanjan seuraavasti: ”Ei riitä, ettei itse tee väkivaltaa. Miesten on otettava aktiivinen rooli kaikenlaisen naisiin kohdistuvan väkivallan ja häirinnän tuomitsemisessa, ehkäisyssä ja lopettamisessa.”
Törmäsin kampanjaan jo ennen Stubbin Barkov-haastetta. Allekirjoitin itseni mukaan samalta istumalta. Niin teki Barkovkin, ja hänellä oli suomimiehelle painokas viesti. Barkov kertoi todistaneensa naisiin kohdistuvaa asiatonta käytöstä. Hän ei sellaista hyväksy. Barkov penäsi miehiltä asennemuutosta ja kertoi, että hänen aikanaan pukukopissa puhutaan kaikista kunnioittavasti.
Pidin Barkovin ulostuloa arvokkaana siitäkin huolimatta, että hän johtaa NHL:n väkivaltaisinta rottajoukkuetta, joka voittaa mestaruuksia aiheuttamalla vastustajien avainpelaajille vaarallisia vammoja säännöistä piittaamatta.
Kesä kului, jäin pohtimaan kampanjaa.
Arvostava puhe kaikista ihmisryhmistä on tärkeää, mutta ovatko asenteet sittenkään se suurin ongelma. Entä kuinka vaikuttavaa ylipäätään on julkinen todistaminen hyvän asian puolesta?
Naisten Linja Ry:n mukaan yli puolet naisiin kohdistuvasta väkivallasta tapahtuu parisuhteissa, kotona. Mitkä tekijät kodeissa sitten johtavat väkivaltaan? Patavanhoillinen naisasenne vaiko sittenkin, ensisijassa, miehen pahoinvointi, päihteet, mielenterveysongelmat, työttömyys ja muu osattomuus?
Siksi mietin, olisiko vaikuttavinta naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisyä mennä ja kysyä mieheltä, miten voit ja voinko auttaa jotenkin. Ehkä miestä voisi jopa halata.
Olisiko välittäminen sittenkin tehokkaampaa kuin ojentaminen?
Entä millaista miehen roolia UN Womenin kampanja toisintaa? Jos miestä kehotetaan puuttumaan väkivaltaan, nousee etsimättä mieleen arkaainen rooli, jossa miehen tehtävä on yhä suojella naisia. Äärimmillään se tarkoittaa fyysistä puuttumista, ahdistelijan tai pahoinpitelijän pysäyttämistä.
Odotetaanko miehen siis yhä vetävän ahdistelijaa turpaan?
Yhteiskunta palkitsee ritarillisen väliinmenon yleensä käräjäoikeuden tuomiolla.
Vävy suorittaa parhaillaan kunniakkaasti varusmiespalvelustaan. Olen ylpeä appiukko. Silti ennen kutsuntoja kehotin häntä miettimään, olisiko siviilipalvelus kuitenkin viisaampi ratkaisu tämmöisenä maailmanaikana.
Luhistuvan maailmanjärjestyksen ja kaatuvien ekosysteemien aikana en pitäisi suurena ihmeenä, että pian Suomikin saa lähettää poikiaan kunniankentille kuolemaan ja tappamaan. Saman tyyppisiä skeneaarioita Puolustusvoimatkin pyöritteli tuoreessa raportissaan.
Suomessa on yleinen asevelvollisuus, miehille. Tästä syystä ainoa pysyvä ja varma miehen rooli, jonka suomalainen poikalapsi saa syntyessään, on sotilas.
Jos isoon pilliin vihelletään, sadat tuhannet miehet rynnivät aseisiin. Mies ammutaan taas rikki, ja se ei ole hyväksi kenellekään.
Pidän mahdollisena, että sodassa mieheen kohdistuva kritiikki perhevapaiden tasaisemmasta jaosta ja metatyöstä laimenee. Kukaties silloin poikien yhä konservatiivisemmaksi muuttuvat arvotkin saavat luonnollisen selityksensä.
Verisiljossa maatessa kaikki uskovat jumalaan ja koviin arvoihin.
Vävyn lisäksi isänmaan palvelukseen ollaan heittämässä omat poikani ja kaikki nuo viisitoistavuotiaat vilpittömät, upeat futisjunnut.
Synkimpinä uutispäivinä mietin, olemmeko tehneet pojillemme väärin kasvattamalla heidät rakkauteen ja lempeyteen, kun aika selvästi huutaa taas sotilaita.
Pekka Juntti
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, kirjailija, ex-sotilas ja nykyinen NHL-fani, joka on viime vuodet ihmetellyt työkseen suomalaista miestä.