Jalkapalloileva Suomi kohisi 1980-luvun puolivälistä kahdesta huikaisevasta juniorista. Toisen nimi oli Jari Litmanen ja toinen puolestaan – hän oli Kuopion kruununjalokivi Yrjö Happonen. Litmasesta tuli maailmantähti, Happosesta vakionimi kotimaisille kentille.
Älä ymmärrä väärin. Kolmella eri vuosikymmenellä pelannut Happonen oli missä tahansa kotimaisessa kokoonpanossa taidollisesti päätään pitempi muita. Loukkaantumisten vaivaama voimakastahtoinen pelaaja ei vain tehnyt ulkomaista uraa tehnyt kuten ikätoveri Litmanen.
Hypätään junioreiden MM-kisoihin 2000-luvulle. Jalkapalloileva maailma kohisee kahdesta nimestä, joista toinen on Lionel Messi ja toinen Freddy Adu. Messin nykyisyyden tuntevat kaikki.
Eikä Freddylläkään huonosti mennyt. Jo 14-vuotiaana mukaan Yhdysvaltain ammattilaissarjapeleihin, maajoukkue-edustuksia ja miljoonaluokan mainosdiili. Mutta mitä tapahtui sitten? Seurat ovat vaihtuneet, sarjatasot ja peliminuutit tippuneet.
Miksi tämä kehitys muuttuisi Kuopiossa, kysyy kyynikko? Piiskataanko kuollutta hevosta? Rahastetaanko maineikkaan pelaajan näkyvyydellä?
Kun Veikkausliiga-seura hankkii kokeneen vahvistuksen ulkomailta, on kyseessä aina arpa. Pelaaja hakee uutta nostetta uralleen, takana lähes aina loukkaantumisia tai muuta alamäkeä urallisesti. Valmentajat katselevat vanhoja tilastoja ja Youtube-tallenteita miettien, onko pelaaja panostuksen arvoinen.
Jos Freddy Adu olisi nykymeriiteillään nimettömämpi pelaaja, kohisisi jalkapalloväki kotimaisen jalkapallon vetovoimasta iloiseen sävyyn. Mutta koska Freddy Adu on maailmanlaajuisesti tunnetuin pelaaja Veikkausliigan historian aikana, kantaa mies Puijon tornin kokoista painolastia saapuessaan.
Pelataan siis pelaajavahvistusten Afrikan tähteä. Voidaan saada jalokivi, voi osua rosvosektori tai sitten saadaan kansainvälisen tason Yrjö Happonen. Ja sekin olisi huippujuttu Veikkausliigalle.