Minulla on ongelma. En osaa päättää rakastanko urheilua siksi, että se on jatkuvaa show’ta, jonka näyttelijät tuntuvat elämän ihan omassa todellisuudessaan. Vai siksi, ettei melkein missään saa todistaa yhtä aitoa, pidättelemätöntä tunnetta kuin urheilukentillä.
Urheilu on siis vuoroin totisinta totta, vuoroin täyttä teatteria. Nautin kummastakin.
Urheilussa hymyillään, keskitytään intensiivisesti, huudetaan, kiukutellaan, joskus tapellaankin – aivan tosissaan. Yhtä tosissaan jopa miehet – jopa suomalaiset miehet – voivat halailla ja onnitella toisiaan urheilukentillä. Tätä näkee huomattavasti vähemmän työsuoritusten välissä muilla aloilla. Esimerkiksi kansanedustajat harvoin tuulettavat eduskunnan käytävillä hyväksyttyä lakialoitetta. Tai hyppyhuutohalaavat kollegoitaan onnistuneen poliittisen väännön jälkeen. Jalonen-Matikainen-Nurminen -kolmikon Suomi-kiekkoon lopullisesti lanseeraamat fist bumpitkin taitavat olla Arkadianmäellä harvinaisia.
Jääkiekon SM-liigan entinen erotuomari, MM-finaalinkin tuomaroinut Hannu Henriksson sanoi radio-ohjelmassa viime viikolla, että tuomaritkin esiintyvät jäällä. Kaiken lisäksi usein tuntuu siltä että heidän pitää auktoriteettia sementoidessaan esiintyä niin pelaajille, valmentajille kuin katsojillekin. Tuomareilla lienee maailman epäkiitollisimmat yleisöt.
Aitoa tunnetta – mitä se sitten tarkoittaakin – aivan varmasti ylikorostetaan urheilusta puhuttaessa. Viime viikonloppuna vilkuilin Indian Wells Masters -tennisturnauksen finaalia Roger Federerin ja Novak Djokovicin välillä. Huikea kamppailu kääntyi lopulta nuoremman mestarin 2-1 -voittoon, ja matsin jälkeen tyylikkäät urheilijat kehuivat vuolaasti toisiaan. Hyvä niin; tennis on täynnä tyylikkäitä urheilijoita. Samaan aikaan kävi väkisin mielessä, että itse olisin Djokovicina luultavasti joutunut puremaan hammasta, jottei suusta olisi livahtanut katkeraa kuittia Federeriä raivokkaasti kannustaneelle ja Djokovicin virheille suosiotaan osoittaneelle kalifornialaisyleisölle.
Varmasti on kaikille eduksi, etten ole Novak Djokovic. Jos taas olisin PSG:n brassipuolustaja David Luiz, en olisi missään nimessä pyytänyt anteeksi Chelsea-faneilta yhtä urani isoimmista maaleista entisellä kotiareenalla Stamford Bridgellä. En toisaalta olisi myöskään etukäteen luvannut, etten tuulettaisi maalejani.
Futiksessa keskustellaan etenkin Englannissa säännöllisesti siitä, tulisiko seuraa vaihtaneen pelaajan juhlia maalejaan entistä seuraansa vastaan. Tätä keskustelua vauhditti Luizin lisäksi äskettäin Arsenalin Danny Welbeckin voittomaalituuletus FA Cupissa entistä seuraansa Manchester Unitedia vastaan.
Olen aina pitänyt vähän outona sitä miten moni tuntuu arvostavan pelaajia, jotka eivät tuuleta entistä seuraansa vastaan. Useimmiten tämän itsehillinnän ei tietenkään odoteta jatkuvan ikuisesti, mutta vähintään ensimmäisisissä koitoksissa vanhaa seuraa vastaan. Jotain vaikuttavaa ja äärimmäisen coolia toki on urheilijassa, joka pystyy maalintekohetkellä ilmaisemaan hillittyä, jopa anteeksipyytelevää välinpitämättömyyttä. Samaan aikaan kyse on oudosta teatterista. Kenen tunteita urheilija varjelee? Entisten joukkuetovereiden vai entisen seuransa fanien? Olisiko näiden liian julmaa joutua todistamaan, että siellä se nyt iloitsee, toisen seuran paidassa? Ja mitä pitäisi uuden seuran kannattajien ajatella, jos heidän pelaajansa varjelee sydämessään yhä vastapuolen fanien tunteita.
”Maali on jalkapallon orgasmi”, Eduardo Galeano on kirjoittanut. Siinä mielessä nämä riemunsa tappavat, entisille kumppaneilleen lojaalit pelaajat osoittavat kyllä vaikuttavaa mielen lujuutta.
Luonnotonta se silti on. Urheilija haluaa voittaa, haluaa tehdä maaleja, haluaa olla paras. Jokainen tuulettamatta jätetty maali on pelkkää teatteria, josta jää vähän kusetettu olo. Mielenkiintoinen ilmiö, muttei läheskään yhtä mielenkiintoinen kuin uuden seuran väreissä sydämensä kyllyydestä entisen seuransa kannattajien nenän alla revittävä urheilija.
Taisin löytää vastauksen alussa esitettyyn kysymykseen. Teatteri ei vedä vertoja kunnon tunteenpurkauksille. Varsinkaan viileä teatteri.
Nostan hattua, herrat Welbeck ja Luiz. Antakaa palaa. Lisää tunnetta!