Olen päässyt kuluvan syksyn aikana Yle Puheelle tehdyn radio-ohjelman yhteydessä tapaamaan monia suomalaisia nykyisiä ja entisiä huippu-urheilijoita. Joidenkin kanssa on käyty keskustelua kiellettyjen aineiden käytöstä. Erityisen kiinnostavaa oli puhua aiheesta hiihtäjä Aino-Kaisa Saarisen kanssa.

Hiihdon maineen romahduksesta Lahden MM-kisoissa tuskin tarvitsee muistuttaa. Lahti 2001 tarjosi lähes epätodellisen tuntuisen esimerkin siitä, miten vakavasti urheiluun suhtaudutaan. Jos urheilu on – kuten usein sanotaan – vain leikkiä, niin tuolla leikillä voi pahimmillaan olla kova hinta.

Yksi Lahden doping-skandaalin päähenkilöistä ja suomalaisen hiihdon suuruuksista on jo haudassa; yhtä valmentajaa ei ole vieläkään katsottu aiheelliseksi vapauttaa kohta 14 vuotta jatkuneesta elinikäisestä valmennuskiellosta.

Nyt edessäni istui hiihtäjä, joka oli noissa Lahden kisoissa mukana. Joskin uransa alussa ja vain sprinttihiihdossa, jossa sijoittui 11:nneksi.

Aino-Kaisa Saarinen kertoi toimittajakollegalleni Petteri Sihvoselle kuulleensa tämän sanovan julkisesti, ettei palkintopallille esimerkiksi hiihdon arvokisoissa ole mahdollista päästä ilman kiellettyjä aineita. Tämän jälkeen hän jatkoi varsin tiukasti ja selkeästi artikuloiden: "Olen elävä esimerkki. Minä TIEDÄN, että sen voi tehdä."

Lähetystä ennen Saarinen oli lisäksi todennut, että moni asia on hiihdossa muuttunut. Hän sanoi monen hiihtäjän 90-luvulla käyttäneen voimaa aivan eri tavalla kuin tänä päivänä – hiihtäjät melkeinpä juoksivat sukset jalassa. Rivien välistä voi tulkita monenlaista.

Uskoinko minä vastapäätä istuneeseen urheilijaan, joka murtunut jalka paketissa kertoi minkälaisia korvaavia treenimetodeja oli kyynärsauvoilla kehittänyt pysyäkseen kauden lähestyessä kunnossa? Vuoden urheilijaa 2009 ja koko kansan "Aikkua", jonka isä ja äiti kuuntelivat suoraa haastattelua ikkunalasin takana viereisessä studiossa.

Juu, uskoin minä.

Osittain siksi, että Saarinen kuulosti vakuuttavalta. Hän sanoi asioita, joilla häntä voisi mätkiä todella lujaa, mikäli koskaan jäisi kiellettyjen aineiden käytöstä kiinni. Täysin intuitiivisesti myöskin tunsin, ettei edessäni oleva ihminen valehtele. Oleellisinta oli ehkä kuitenkin se, ettei minusta ole mahdollista tuomita urheilijoita kollektiivisesti ilman minkäänlaista todistusaineistoa. Jokainen on syytön, kunnes toisin todistetaan.

Saarinen ja pari viikkoa myöhemmin studioon saapunut Jarkko Nieminen kertoivat kumpikin, että heidän velvollisuuksiinsa kuuluu jokaisena vuoden päivänä ilmoittaa yksi tunti, jolloin on tietyssä paikassa testausta varten saatavilla. Nieminen on kyseisen testausohjelman mukaisesti raportoinut sijainnistaan jo kymmenen vuoden ajan. Urheilijan ammatti on outo.

Kun olin nuorempi, muistan isäni siteeranneen usein erästä suomalaista selostajalegendaa, joka oli kuulemma sanonut sataprosenttisella varmuudella, että "kaikki vetävät mömmöjä". En voi mennä takuuseen mömmösitaatista, joten jääköön sen esittäjä nimeämättä.

Joka tapauksessa tämä tuntuu olevan yleinen tapa suhtautua dopingiin. Kaikki vetävät. Tiedetäänhän se. Ainakin kaikki kovimmat huiput. Kun tämän jälkeen on itse saanut pyhän varmuuden siitä, että maailma jota seuraa on toinen toistaan lahjakkaampien vedättäjien hallitsema, voi valita suhtautumisensa tuohon maailmaan ja sen suureen vedätykseen.

"Kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen", sanoi Paasikivi. Juuri tästä syystä moni varmaankin asennoituu niin kyynisesti huippu-urheiluun ja kiellettyjen aineiden käyttöön. Kunhan vain tunnustaa tosiasiat, voi kokea viisastuvansa. Ainakin olla varma, että kun seuraava käry käy, ei tule kuulumaan sumutettujen joukkoon.

Ongelmana on tiedon rajallisuus. Mitkä ovat tosiasioita? Ovatko ne mitattavissa esimerkiksi käryjen perusteella? Moni urheilun ystävä ajattelee varmasti, että kiinni jääneet urheilijat ovat nyt ja aina vain jäävuoren huippu. Kilpajuoksu kiellettyjen aineiden käytön ja testauksen välillä on jatkunut pitkään, ja kun antidoping-työtä tekevät ammattilaisetkin valittavat olevansa aina askeleen jäljessä huippu-urheilijoita, ei viattoman sivustakatsojan osa ole helppo.

Risto Pakarisen kanssa kirjoittamassaan kirjassa Elämää KHL:ssä – Lätkää, lääkäreitä ja rahasäkkejä entinen KHL-maalivahti Bernd Brückler kuvaa arkeaan Torpedo Nižni Novgorodissa mm. näin:

Kun kysyin joukkueen lääkäriltä uudelleen pillereistä, sain jälleen saman vastauksen: "Brucks. Sinä tarvitset." Sitten hän kävi pillerit läpi: "Tämä sydämelle. Tämä immuunijärjestelmälle. Ja tämä saa sinut pysymään liikkeessä." "Saa minut pysymään liikkeessä? Mitä se tarkoittaa?" "Kaikki on kunnossa, älä huolehdi. Minä pidän sinusta huolen", hän sanoi.

Jos ammattiurheilijakin on lääkärien edessä neuvoton, miten ihmeessä minä voisin tietää totuuden mömmöistä? Jääkö ainoaksi vaihtoehdoksi joko sinisilmäinen usko tai sysimusta epäluulo?

Itse olen ainakin mieluummin naiivi kuin syytän ketään arvailujen perusteella. Toivon vilpittömästi, ettei huippu-urheilun ainoa totuus ole sen perustuminen valheeseen.