Yksi yleisimmistä kysymyksistä, joihin jännityskirjailijana saan vastata, on: ”Kun maailmassa on niin paljon pahuutta, miksi siitä pitää vielä kirjoittaa tarinoita?” Vastaan aina: ”Koska jostain syystä niille on kysyntää.” Ja nyt olemme sen todellisen arvoituksen äärellä: miksi näin on? Miksi emme pelkästään halua tarinoita terroristien joukkotuhosuunnitelmista tai sarjamurhaajista todellisen maailman kauheuksien keskellä, vaan suorastaan tarvitsemme sitä raaempaa viihdettä, mitä pelottavammaksi yhteiskuntamme käy?
Ihmisten ahdistuksella ja jännitysviihteellä on pitkä yhteinen taival. Yksi suurimmista populaarikulttuurin sankareista, Teräsmies, oli vastaus 1930-luvun pula-ajan keskeltä kajahtavaan hätähuutoon. Sodan kynnyksellä ja laman paineessa puristuva maailma sai pelastajansa, jonka kanssa vaikeudet olivat yhtäkkiä voitettavissa, ainakin todellisuuspaon muodossa. Kyse oli terapiasta.
Sodat, katastrofit ja jännittyneisyys maailman poliittisessa tasapainossa ovat aina kasvattaneet fiktion, erityisesti jännitysviihteen, suosiota. Muun muassa James Bondin taival olisi varmasti ollut hyvin erilainen ilman kylmää sotaa ja suurvaltojen kilpajuoksua ydinvarustelussa. 1950-luvun kommunistivainot puolestaan synnyttivät science fiction- ja kauhutarinoita kansan syviin riveihin soluttautuneista avaruusolennoista ja vihamielisistä muukalaisista. Tuoreemmista esimerkeistä mainittakoon televisiosarja 24, jonka oikeistohenkistä ja presidentti Bushin hallituksen ilmapiiriä heijastavaa asennetta ei todennäköisesti olisi hyväksytty ilman World Trade Centerin terrori-iskujen synnyttämää islamofobian aikakautta.
Yksi tämän hetken suosituimmista TV-sarjoista ympäri maailman on Walking Dead, jossa kourallinen selviytyjiä taistelee globaalia zombi-pandemiaa vastaan. Sarja sisältää äärimmäisen raakaa ja graafisesti esitettyä väkivaltaa niin eläviä kuin eläviä kuolleita kohtaan. Sarja on kahminut palkinnon toisensa jälkeen ja on niin yleisön kuin kriitikoiden rakastamaa viihdettä. Syitä Walking Deadin ilmiömäisen suosion takana on tutkittu, ja loppupäätelmä on jälleen se vanha tuttu: kyse on terapiasta.
Ebolan, uuden kylmän sodan ja Isis-järjestön uhan keskellä värjöttelevät ihmiset tarvitsevat katarttisia kokemuksia. Turvallista jännityksen laukeamista ja pelkoa, jonka kautta voi alitajuisesti käsitellä uutisotsikoiden ylläpitämää hätää ja kenties säilyttää toivon oikeudenmukaisuudesta. Tosielämässä panttivangit eivät aina pelastu eikä ihmerokote toimikaan, mutta tarinoiden fantasiamaailmoissa voimme saada edes hetkellisen helpotuksen, kun paha saa palkkansa.
Noista uutisotsikoista tosin vielä sen verran, että voisivatko iltapäivälehdet ottaa vaikkapa viikon mittaisen tauon pakonomaiselta vaikuttavasta Venäjä-pelon lietsomisesta? Tuntuu, että joka viikonpäivälle on kaivettu esiin joku asiantuntija, joka maalaa edellistä mustempaa kuvaa itänaapurimme suunnitelmista Suomen varalle. No nyt vähän liioittelin, ei näin sentään joka päivä ole: viikonlopun lehdessä väkivaltainen myyntikoukku on korvattu alusvaateasuisella missillä, joka vetoaa siihen toiseen ihmismielen alimpaan yhteiseen nimittäjään. Toki siihen väkivaltaa huomattavasti mieluisempaan.
Mutta, mutta. Kun maailmalla menee huonosti, dekkariyleisöllä riittää luettavaa. Henkilökohtaisesti minun olisi päästävä eroon potemastani maailmantuskasta ja seuraamaan uutisia taustamateriaalia keräävän jännitystarinoitsijan verenhimolla. Sukellusvenekuurupiilot ja muut viimeaikaiset agenttileikit rajojemme tuntumassa ovat nimittäin asettaneet riman aika korkealle sen suhteen, millä kauhukuvilla tarinankertoja voisi pistää todellisuutta paremmaksi. Se on haaste, josta ei olisi ollut niin väliä, mutta kaipa tämä on niitä hetkiä, jolloin on vain todettava, että ”ammatinvalintakysymys”.
Hyvää joulun odotusta meille kaikille ja parempaa tahtoa yhteiseen tulevaisuuteemme.