Huh, huh, onneksi juhannus on vain kerran vuodessa! Tuli taas tänäkin vuonna vedettyä överit, nimittäin sosiaalisuusöverit.
Talo täyttyi kavereista perjantaina, ja ne pysyivät nurkissa kuin liimattuina sunnuntaihin asti. Hauskaa oli, mutta oli myös raskasta. Eihän sitä jaksanut sunnuntaina enää muuta kuin nyökkäillä ja hymistä hajamielisesti, kun joku kertoi syvällisiä ajatuksia elämästään.
Olen sen verran epäsosiaalinen yksilö, että väsyn jatkuvaan seurusteluun ja hälinään. Niinpä juhannuksenakin piti välillä pyytää anteeksi vierailta ja ryömiä päiväunille.
Oma hiljainen hetki löytyi myös tiskialtaan äärestä sillä aikaa, kun muut istuivat ulkona nuotiolla.
Mieheni ei ymmärrä minua. Kysyin häneltä kerran, milloin hän on viimeksi viettänyt aikaa yksin.
Eipä osannut vastata, ihmetteli vain että miksi ihmeessä joku haluaisi olla yksin, kun maailma on täynnä ihania ja kiinnostavia ihmisiä.
Itselleni yksinolo on lähes elinehto: välillä on pakko saada mennä yksin metsään tai maata yksin kotona sohvalla ja tuijottaa telkkaria. Sanokaa erakoksi, mutta ihmisellä on oikeus murjottaa yksin omassa mökissään.
Yhdessäkin voi toki olla hiljaa. Paras ystävä on se, jonka luokse voi mennä ilman, että niskaan kasautuu sosiaalisia vaatimuksia.
Eräs parhaista ystävistäni on onneksi samanlainen hälinäallergikko kuin minäkin. Yhdessä saatamme istua töllöttämässä telkkaria puhumatta sanaakaan tai lukea kumpikin omia lehtiämme.
Tai vaikka todeta, että anteeksi vain, meikäläinen menee nyt nukkumaan, mutta ole kuin kotonasi.