Suhteeni pakkoruotsiin alkoi kesällä 1977. Olin aloittanut kesätyöt solnalaisen kirjavaraston työntekijänä.

Varaston sokkeloihin tutustuin kreikkalaisen esimieheni välityksellä. Hänenkin täytyi puhua ruotsia, koska meillä ei ollut muuta yhteistä kieltä. Kielitaitoni oli vaatimaton, koska koulussa ruotsin kieli oli… pakkopullaa.

Halusin kuitenkin solmia kontakteja ympäristööni, ja aloitin innokkaasti opintoni. Apua tarjosivat iltapäivälehdet ja mainokset, joiden tekstit oli helppo ymmärtää. Ja tietysti työtoverit, joista läheisimmiksi tulivat kreikkalaiset.

Ruotsin kielen avulla pääsin tutustumaan ihmisiin eri puolilta maailmaa. Se on mielestäni vieraan kielen opiskelun tärkein tavoite: se, että voi kommunikoida muualta tulevien kanssa.

Suomen koululaitos tuntuu olevan eri mieltä. Kieliopin tankkaaminen, jos kohta onkin tärkeää, ei oikein riitä siihen että pärjää vieraalla kielellä. Muuttaisivatko aidot kontaktit käsitykset pakkoruotsista?

Jos vieraalla kielellä on pärjättävä maailmalla, oikopolkua on vaikea löytää. Tietysti voidaan aina kysyä, miksi ruotsi, miksi ei ranskaa tai espanjaa tai venäjää, tai vaikkaa kiinaa. Mikä ettei?

Oikeus oman äidinkielen käyttöön viranomaisten luona ei edellytä koko kansan opintoja. Eikä noilla turvalausekkeilla alun perinkään turvattu ruotsin, vaan suomen kielisten asemaa.

Ruotsi on mukava kieli. Ehdottomasti oppimisen väärti, niin sanoakseni. Ja onhan meillä todella pitkä yhteinen historia. Kaikki varmaan vaan riippuu siitä, opiskeleeko kieltä muodon vai oman halun vuoksi. Periaatesyistä ei ruotsin kieltä kannata väheksyä.