**Olli-Pekka Karjalainen **voittanee pian MM-pronssia ja EM-kultaa!
Mitalit eivät juonna Moskovan moukarihäkistä vaan 2000-luvun puolivälin arvokisoista. Edelle sijoittuneiden Ivan Tihonin ja Vadim Devjatovskin tuolloiset dopingnäytteet eivät läpäisseet hiljattaista uudelleentestausta. Kansainvälisen yleisurheiluliiton päätös uusjaosta on näillä näkyminmahdollinen jo Moskovan kisojen aikana.
Asiasta on spekuloitu siitä lähtien, kun tieto valkovenäläiskaksikon kärähdyksistä alkuvuodesta tuli. Keskustelufoorumeilta on paistanut kotimaisten penkkiurheilijoiden kyyninen suhtautuminen:
“Se on niin, notta mitali pitää ottaa kisassa heittämällä eikä edellä olevien hylkäyksiä vuottamalla.”
”Jos saa mitallin sen jälkeen kun muut kärähtää ei sellaisella ole mitään arvoa.Mitallit ansaitaan kisoissa eikä koe laboratoriossa.”
Rivoa menneisyydenhallintaa?
Maailman antidopingkomitean säännöt mahdollistavat dopingnäytteiden jälkitutkinnan kahdeksan vuotta kilpailun jälkeen. Teknologian kehittyessä urheilijoita voidaan käräyttää aineista, jotka eivät näkyneet testeissä kisa-ajankohtana.
Nykyvastustusta ei voi leimata vain sivistymättömien kateellisten tuulitakkikahisteluksi. Esimerkiksi tutkija **Erkki Vettenniemen **mukaan "on rivoa, että vuosien takaisia tuloslistoja kirjoitetaan uusiksi."
Kysymystä on vaikea pohtia ajautumatta laajempien eettisten kysymysten äärelle. Tunnettu tanskalainen liikuntatieteen professori Verner Møllerjulistaakinteemaan porautuvan tuoreen artikkelinsa otsikossa vaatimattomasti: “Antidoping – urheilun loppu”.
Kritiikin logiikka on yksinkertainen: urheilutapahtumilla ei enää ole merkitystä, jos voitot ovat kumitettavissa, kunhan voittajaan havaitaan jälkikäteen huijanneen. Onhan tähän asti lähtökohtana ollut, että ”jos erotuomari viheltää virheellisesti filmauksen perusteella rangaistuspotkun tai jos doupatun urheilijan dopingnäyte on negatiivinen, so be it.”
Yhden huijauksen myytti
Jos jalkapallotuloksia muutettaisiin otteluiden jälkeen filmauksen paljastavien videohidastusten perusteella, voitaisiin tosiaankin vihjailla urheilun kuolemasta: mahdollisuus erotuomareiden virheisiin on urheiluun sisäänrakennettu. Tosin kun tuomaria tarkoituksellisesti hämätään, puheet reilun pelin vastaisuudesta ovat perusteltuja. Muussa yhteiskunnassa tällaista kirjoittamattomien normien rikkomista edustavat esimerkiksi huonot tavat.
Doping on kuitenkin aivan eri asia: kyse on urheilutapahtumien ulkopuolisesta suoritusten salaparantamisesta, jonka kieltävät erityiset sääntönsä. Sääntelyllisesti voidaan puhua urheilun rikollisuudesta. Vaikka molemmissa siis ”huijataan” (kuten muuten myös vastustajaa pelitilanteessa harhautettaessa), filmauksella ja dopingilla on yhtä vähän yhteistä kuin lupauksen tai puolison pettämisellä ja toisaalta maan- tai maksuvälinepetoksella.
Kuten oikeista rikoksista, dopingsaavutuksistakin on mahdollista selviytyä kuin koira veräjästä. Doupattu mitali on aina muilta pois: urheilullisesti se ei koskaan muutu ansaituksi. Tämä koskee tietysti myös voittajaksi nostettua kakkosta – kärähti epäonnekkaampi edelle sijoittunut sitten kisailtana tai kahdeksan vuoden kuluttua.
Näiden urheilijoiden osalta Vettenniemi on jyvällä vedotessaan, että ”korkean moraalin urheilija kieltäytyisi palkinnosta ja olisi solidaarinen kilpailijalleen.” Onkin lajikulttuuria ilmentävällä tavalla kieroutuneen suoraselkäistä, että esimerkiksi ammattipyöräilyssä taannehtivat voittajat ovat vuosikausia tavanneet todeta pitävänsä hylättyä voittajaa oikeana. Puhtaalla urheilijalla ei kuitenkaan ole mitään syytä kursailla - ulospäin tai omassatunnossaan.
Rikoksilla on vanhentumisaikansa, jonka jälkeen niistä ei rangaista. Urheilussa perusteita pidemmille määräjaksoille ovat konkreettisen ”muilta pois” –asetelman lisäksi se, että rikkomusten seuraukset ovat tekijälle lievempiä. Karjalaisen tapauksessa ajat eivät ole ylittyneet, joten mitalisiirto on muodollisestikin ongelmaton.
Jälkijunamitalit eivät ole kissankultaa
Urheilun seurattuuden huomioon ottaen on hämmästyttävää, kuinka jäsentelemättömän hakuammuttua sitä koskeva eettinen keskustelu on. Ilmeisesti tarvitsisimme uusia sanoja erilaisia urheiluhuijauksia luokittelemaan.
Ei liene dopingurheilijaa, joka ei jo olisi muodostanut jonkinlaista sisäistä oikeutusta valinnalleen: asiantuntijoiden ei kannattaisi ruokkia näitä järkeilyjä ainakaan keskeneräisin perustein. Puhtaan käytännöllisesti doping on aivan riittävän rationaalinen vaihtoehto huippu-urheilussa.
On itsestään selvää, että riemu jälkijättöisistä titteleistä on niin urheilijalle kuin yleisöllekin latistunut. Juuri siksi tulisikin välttää juurruttamasta kehäpäätelmää, että se sinänsä muuttaisi asian ydintä: jälkijunamitalit puhtaan urheilijan kaulassa ovat juridisesti, urheilullisesti ja historiankirjoituksellisesti kiistattoman ansaittuja tosiasioita.
**Lassi Jyrkkiö
**Kirjoittaja (Twitter: @jyrkkio) on urheiluoikeuteen perehtynyt lakimies, joka valmistelee väitöskirjaa modernien sääntöjen muodostumisesta. Tässä kolumnissa hän käsittelee urheilun oikeutta – unohtamatta kytköksiä vaikkapa etiikkaan ja politiikkaan.