Kerrostalossa on tavallista, että naapureita ei tunneta. Tiedetään vain, että yläkerran rouvalla on korkokengät, seinänaapurin nuori jolppi tykkää pitää äänekkäitä bileitä ja kolmoskerroksen mummo kyttää aina ja kaikkia.
Omakotiasujan hermoja voivat kiristää naapurin meluavat lapset, aamuseitsemältä alkava sirkkelin huudatus, karkailevat koirat tai lintulaudan asukkaita hätyyttelevät kissat.
Talvella naapurien välejä hiertävät lumityöt, kesällä ruohonleikkuu.
Naapureista valitetaan jatkuvasti. Vai kuinka monta kertaa olet kuullut jonkun kehuvan naapureitaan kahvipöytäkeskustelussa? Onko hyvä naapurisuhde mahdoton?
Tiedän kaksi naapuriperhettä, jotka kaatoivat kirjaimellisesti raja-aidan ja sijoittivat yhteisen trampoliinin tonttien rajalle.
Trampoliinin vieressä aidassa on portti, josta perheiden koirat voi päästää vierailemaan toistensa luona. Ihmiset kulkevat kohteliaisuussyistä yleensä kadun kautta.
Naapurisovun avain numero yksi: kohteliaisuus.
Lapsuudenkotimme seinänaapurissa asui – no, suoraan sanoen – juoppo. Kaikenlaista porukkaa pyöri pihapiirissä, autoja ropattiin, musiikki soi joskus niin että astiat kilkkasivat keittiön hyllyillä.
Silti naapurisopu oli erinomainen. Tavaraa lainattiin puolin ja toisin. Kukaan ei valittanut, jos meidän puolellamme joskus pidettiin kekkereitä aamuneljään.
Naapurisovun avain numero kaksi: riittävä suurpiirteisyys.
**Erään rouvan naapurin mummo **pyllähti puutarhakierroksella nurin ja mursi kätensä. Nykyisin rouva taluttaa mummon puutarhan ympäri aina kun mahdollista. Yhdessä on mukavampikin ihailla, mitä kukkia maasta on putkahtanut.
Naapurisovun avain numero kolme: avuliaisuus.
Naapurisopu ei ole mahdottomuus. Sopua voi alkaa rakentaa vaikka niinkin pienellä eleellä kuin ystävällisellä tervehdyksellä.
Saa nähdä, mitä naapurisovun kauniille periaatteille käy omalla kohdallani. Muutin juuri appivanhempieni naapuriin.