Gallialaisen päällikön Brennuksen suuhun laitetut sanat ”voi voitettuja” eivät nyt varsinaisesti tai ainakaan samasta syystä liity aiheeseen, mutta kuvaavat sopivalla tavalla sitä kohtelua, jonka on saanut tuta Suomen jääkiekkomaajoukkue jo ennen kuin yhtään ottelua on jokavuotisissa MM-kisoissa pelattu. Brennushan punnitutti oman miekkansakin roomalaisten valittaessa sotakorvausten painoa, jääkiekkomaajoukkue on taas havaittu sen verran kevyeksi jo etukäteen että arvostelevat sanat ovat olleet painavia.
Yleisin arvostelu ei ole kuitenkaan kohdistunut suoraan joukkueeseen valittuihin pelaajiin, vaan siihen että joukkueessa ei ole ammatikseen muualla, ennen kaikkea joko NHL:ssä tai KHL:ssä ansaitsevia pelaajia. Samalla on kuitenkin kaivettu esille faktoja siitä millainen tilanne on ollut aikaisemmin ja havaittu että koskaan ei ole näin monella ensikertalaisella tai muuten ”tuntemattomalla” pelaajalla lähdetty tavoittelemaan menestystä Venäjän, Ruotsin, Tshekin, Kanadan ja USA:n, nykyisin myös Slovakian kanssa. Joukkueen ennakkoarvostelu on ollut siis tavallaan kaksisuuntainen mielialahäiriö.
Loogisesti ajatellen on jopa huvittavaa että moititaan niitä pelaajia, jotka eivät tule joukkueeseen, mutta joita ei ole siihen edes valittu. Jääkiekkomaajoukkueesta on tullut eräällä tavalla pajatso, joka puretaan aina MM-kisojen välillä ja kootaan taas uudelleen kevääksi joskus enemmän joskus vähemmän käyttämällä myös tilapäisiä varaosia, koska osa alkuperäisistä on aina huollossa tai muualla käytössä. Kovasti on lajin arvomaailma muuttunut muutamassa kymmenessä vuodessa.
Suomalaisittain superammattilaisuus on muuttanut arvomaailman hyötylähtöiseksi. Ennen urheilun täyttymys oli maan edustaminen, nyt osalle parhaista se on jokakeväinen lähes riesa. Yksi syy haluttomuuteen onkin muuten jokakeväisyys, jatkuva mestaruudesta pelaaminen. Se on taas sitä järjestöjen ammattilaisuutta, joka perustuu hyötyyn. Ja kun heti hutkitaan, syyllistetään ennen kuin on tutkittu.
Yletön kohkaaminen ja mahdottomat odotukset yhden turnauksen vuoksi johtavat siihen että realismi saa väistyä kaikenlaisten muiden ismien tieltä. Juuri nyt jääkiekosta näyttää tulleen elämälle liian suurta. Unohdetaan että lähtökohdiltaan se on kuitenkin vain urheilua.
Edustusvelvollisuusko?
Jääkiekko kieltämättä aiheuttaa aina keskustelua, koska se on Suomessa suuri laji paitsi fyysisesti myös henkisesti. Muun perinteisen huippu-urheilun pyristellessä taantumuksen kourissa, menestys jääkiekossa on noussut liian tärkeäksi. Sen vuoksi myös keskustelu on muuttunut väittelyksi, joissa ollaan joko puolesta tai vastaan riippuen sitä kummalta puolelta aina katsotaan.
Nyt on väitelty siis sitä onko suomalaisilla ammattikiekkoilijoilla kenties jopa velvollisuus edustaa maataan joka kevät, jos vain ammatinharjoittaminen on ennen sitä päättynyt. Ymmärrän, jos kuluttajat, lipunostajat kokevat saavansa liian vähän parhaiden puuttuessa, mutta väittely on ainoastaan vahingollista jos sitä käyvät media, entiset valmentajat, tv-kommentaattorit, agentit ja niin edelleen. Siis tahot, joille ammattijääkiekkoilijat ovat hyötykohde viimeistään MM-turnauksen aikana, osalle ennen sitä.
Suomen menestyminen urheilussa on ollut itsenäisyyden aikana ja jo sitä ennen tärkeää. Sen vuoksi myös Suomen edustamista, edustamaan pääsemistä on pidetty kunniana. Monille sitä se on edelleenkin; voisi vain kuvitella millainen tungos syntyisi jos jalkapallomaajoukkue pääsisi arvokisoihin. En myöskään usko, että ammattijääkiekkoilijoille edustamisen arvo olisi jo mitätöntä. Joukkueen saaminen olympiakisoihin tai World cupiin ei ole koskaan tuottanut suurta tuskaa – joka neljäs vuosi tai harvemmin.
Se, että MM-kisat pelataan todella joka vuosi ei kuitenkaan voi olla vaikuttamatta joidenkin pelaajien päätöksiin. Jatkuva arvokisojen tulva toki on muissakin lajeissa, mutta jääkiekko on yksi niistä, joissa tulva on jatkuvaa. Arvokisatulva on yleisestikin johtanut siihen, että edustamisen arvo on laskenut. Yleisurheilussa maaottelujen loppuminen on edistänyt rapautumista ja nyt alkaa Ruotsi-ottelukin olla ainakin henkisessä vaaravyöhykkeessä. Jääkiekossa taas joillekin pelaajille Suomi-paita alkaa olla niin kulunut, ettei se herätä tunnetta. Edustamisen oikeus ja halu vaihtuu ottelujen tulvassa velvollisuudeksi ja pakoksi.
Nyt väittelyssä moittivat osapuolet ovat vedonneet myös siihen, että ammattilaispelaajat ovat saaneet Suomessa perustansa ja oppinsa ammattiin ja heidän tulisi se ainakin maajoukkueessa pelaamalla ikään kuin korvata. Jos yhteiskunnassa tällainen korvausjärjestelmä olisi voimassa, saisivat siinä pian aika monet muutkin kuin jääkiekkoilijat kulkea korvausmerkittyinä.
Vanhemmille arvoa
Jääkiekkoilu on Suomessa ollut pitkään huippu-urheilussa menestyvä poikkeus, jolla on riittänyt sekä pelaajia että rahaa. Tulevaisuus ei kuitenkaan loppujen lopuksi näytä niin turvatuilta kuin kuvitellaan. On mahdollista, että lajin perusta on vaarassa johtuen muutoksista yhteiskunnassa. Ennen pelaaminen aloitettiin kortteleissa, joissa oli kaukaloita, lajin aloittamisen ja harrastamisen mahdollisuus lähellä. Nyt kaikki tapahtuu alusta lähtien halleissa, joita ei seiso joka kulmalla vaikka paljon onkin.
Odotettavissa jatkossa on lisääntyvässä määrin taloudellista ahdistusta, työttömyyttä ja myös avioeroja ja yksinhuoltajia, joille rahaa vaativien lajien ja yleensä kuljetuksia ja mukanaoloa vaativan urheilun tukeminen muodostuu mahdottomaksi. Maailmaa syleillen voisikin keskusteluun ottaa sen näkökohdan, että jos joillekin niin vanhemmille ammattilaispelaajat ovat ”velkaa” kaikkien pelaajien puolesta. Niidenkin, jotka eivät koskaan sinne huipulle päässeet. Velan mahdollinen maksamisen tapa on jo toinen juttu, mutta on mahdollista ellei konkreettisesti niin tunnustuksellisesti.
Koko tämä jääkiekon yhteiskunnallinen näkökulma olisi jo yhden tv- tai radiokeskustelun arvoinen. Samalla voitaisiin kiihkottomasti pohtia onko jääkiekossa ja miksei urheilussa yleensä velvollisuus, oikeus vai mikä edustaa Suomea? Tai yleensä elämässä, mitä isänmaa veronmaksun lisäksi itse asiassa vaatii?
Sitä ennen pitää pelata jokakeväinen jääkiekon MM-turnaus, jossa jokainen Suomen joukkueeseen valittu pelaaja ainakin haluaa edustaa Suomea. Tehtävä ei ole helppo valtakunnassa, jossa joukkueen mahdollisuudet on jo huutokaupattu lähes alimpaan kategoriaan. Pääseminen neljän parhaan joukkoon on leimattu lähes mahdottomaksi ja parhaat analyytikot ovat väläytelleet karsintasarjaa. Jääkiekkojournalismi tietysti vaatii tuon tyyppisen käsittelyn asiakkaidensa takia, mutta on se aika tylyn tuntuista kun sekuntiakaan ei ole pelattu. Harjoitusotteluja kyllä, mutta eivätkös ne ole vain harjoitusotteluja.
Parhaan joukkueen kasaaminen ei taatusti ole helppoa joka kevät valmentajillekaan, mutta vähän levotonta tuo meininki on ollut sielläkin ja osa vastuusta on analysoitu sinne huonona yhteydenpitona NHL-pelaajiin. Samaan aikaan on raportoitu miten esimerkiksi Kanada saa vahvan NHL-ryhmän. No ehkä on vähän eri asia. Suomella on niin vähän NHL-pelaajia, että tuo valmentajien yhteydenpito, käytännössä jatkuva pelaajien houkutteleminen maajoukkueeseen on tullut olennaiseksi valmennukselliseksi tekijäksi.
Tosiasia on, että perjantaina MM-ottelut aloittaa suomalainen joukkue, jonka pelaajat haluavat edustaa Suomea. Nyt voidaan vain toivoa, että tuo kierteinen arvostelu joukkuetta kohtaan ei sitä lannistaisi, vaan toisi sitä lisäpotkua, sisua, latausta tai mitä tahansa urheiluslangissa positiivista. Ei tuo Suomen menestys kovin kaksinen aina ole ollut vaikka ei olisi ollut nyt kuuluisaksi tulleita kieltäytymisiä. Nyt kaukalossa on ainakin nälkäinen joukkue, kuten urheilukielellä hauskasti myös usein todetaan.
Toivotaan nyt että Suomi pärjää nälkäisillä halukkaillaan ja keskustellaan sitten kisojen jälkeen.
Arto Teronen