Viime sunnuntaina järjestettiin Fellmanin puistossa punavankileirin muistoksi performanssi, johon osallistui tuhansia ihmisiä ympäri Suomea.

Sisällissodasta on jo yhdeksänkymmentäviisi vuotta. Ainakin oman sukupolveni edustajat ovat suurimmaksi osaksi autuaan tietämättömiä kansalaissodan nostamista kaunoista. Siitä huolimatta tapahtumassa oli mukana myös paljon nuoria osallistujia.Vuonna 1918 sisällissodassataustalla vaikuttaneet asiat ovat monilta osin ajankohtaisia nykyäänkin. Sotaa käytiin ihmisoikeuksista, työväen oikeuksista, omistusoikeudesta, tuotantovälineiden hallinnasta ja yhteiskuntamallista.

Nämä asiat ovat vieläkin keskeisiä poliittisen kamppailun areenoilla. Merkittävin osa kamppailusta käytiin myös silloin ilman aseita, propagandan avulla.

Altistumme tänäkin päivänä propagandalle, jolla pyritään vaikuttamaan arvomaailmaamme ja asenteisiimme. Merkittävä osa alitajuisesta vaikuttamisesta tapahtuu mainonnalla. Ostaminen ja se, mihin rahamme käytämme, on jopa merkittävämpi poliittisen vaikuttamisen tapa kuin äänestäminen vaaleissa.

Yhteiskunnan eriarvoistuminen niin globaalilla kuin kansallisella tasolla nostattaa samanlaista kaunaa kuin sata vuotta sitten. Yritysjohtajien pilviä hipovan korkeat palkat ovat järjettömässä epäsuhdassa siihen nähden, kuinka paljon rahaa yksittäinen ihminen Suomessa keskimäärin tarvitsee elääkseen.

Samaan aikaa työttömiä on yhä enemmän ja tarjolla on entistä enemmän sellaisia töitä, joista saatavalla pienellä palkalla ei pysty elämään. Myös pätkätöiden lisääntymisen myötä työntekijän oikeudet ovat kaventuneet.

Väkisinkin herää kysymys, miksi huippuyritysten johtajien tekemä työ on niin merkittävästi paljon arvokkaampaa kuin vaikka siivoojan työ?

Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta ja konsensuspolitiikka ovatkin hyvin pitkälti syntyneet sisällissodan järkyttävien kokemusten seurauksena. Samaan pisteeseen ei ole haluttu päätyä uudelleen, joten oikeisto ja vasemmisto ovat tehneet yhteistyötä.

Pääoman kasaantumista harvojen hyväosaisten käsiin on siedetty kohtalaisen hyvin, sillä varallisuudesta on koko ajan annettu verotuksen avulla riittävä osa julkisten hyödykkeiden luomiseen ja ylläpitämiseen. Yhteisten hyödykkeiden karsimisen myötä epätasa-arvoisuus yhteiskunnassamme on kuitenkin taas kasvussa.

Samoin kuin sata vuotta sitten on eri arvoisuuden kokemuksesta kumpuava viha kuitenkin helpompi kanavoida lähellä oleviin ihmisiin kuin järjestelmän muuttamiseen. Tänä päivänä vankileirejä eivät kansoittaisikaan ”kommarit” vaan ihonväriltään tai seksuaaliselta suuntautumiseltaan erilaiset kanssaeläjämme.

Katariina Katla
Kirjoittaja on lahtelainen kuvataiteilija