Biisonit käänsi ottelusarjan henkisesti jo itselleen kolmannessa finaalissa. Neljännen jakson lopun nousu tasoihin ja jatkoajan hoitaminen oli Katajalle yksinkertaisesti liikaa. Joensuulaiset eivät olleet oikein missään vaiheessa mukana henkisesti neljännessä loppuottelussa. Alistuneisuuden saattoi aistia kauaksi.
Koripallossa joukkueen pelintekijällä eli pointilla on iso rooli. Ei ihan niin iso kuin esimerkiksi jääkiekossa maalivahdilla mutta merkittävä se on. Loimaa oli tällä kaudella pelintekijä Jeb Iveyn ympärille koottu joukkue, josta nousi pudotuspelisarjassa esille eri pelaajia tilanteen mukaan. Ivey muuten pelasi Katajassa kauden 2009 – 2010, jolloin Kataja tippui puolivälierissä Kouvoille. Kouvolalaisia valmensi tuolloin Jukka Toijala, joka oli nyt siis Katajan käskyttäjänä.
Spekuloin aiemmin blogissani puolustuksen merkityksestä. Sen merkityksen pohtiminenhan ei todellakaan ole uutta, mutta pleijareissa ja varsinkin finaaleissa loimaalaisten puolustusmoraali oli rautaa. Joukkueen valmentaja Greg Gibson piti homman myös riittävän yksinkertaisena mutta hän pystyi kuitenkin ottelusarjojen aikana riittäviin muutoksiin.
Loimaa voitti siis nousijajoukkueena mestaruuden. Joukkue koottiin kuitenkin niin, että siinä oli viime kauden joukkueesta oikeastaan yksi pelaaja joka sai tällä kaudella edes jotenkin peliaikaa. Muut olivat enemmän tai vähemmän kokeneita pelureita muualta. Mestaruus osoitti sen, että oikein oli koottu.
Ei joukkue halpakaan ollut. Pudotuspelien lipputulot tuovat kassaan mukavasti kilisevää ja toivottavasti kausi menee loimaalaisilta myös taloudellisesti hyvin. Kevään finaalihuumassa on Loimaalle väläytelty uutta isompaa palloiluhallia yhdessä lentopallon kanssa. Ihan kannatettava ajatus. Kannatan myöskin sitä, että joukkue saisi vakiinnutettua toimintansa taloudellisesti kestävälle pohjalle. Taloudellisesti stabiili ja kestävästi ei-velkainen palloilujoukkue on nimittäin Suomessa hieno ja poikkeuksellinen asia.
Jälkiviisastelu on sitten muuten se kaikkein muikein viisauven laji. Harrastan nyt sitä vaikka tiedän, että Joensuussa on se kuuluisa veekirjaminen tila päällä. Katajan päävalmentaja Jukka Toijala vei finaalit läpi uskoen valittuun tiehen. Finaalien aikana tieltä ei poikettu. Mikäli tie olisi vienyt (vaikka vaikeuksien kautta) mestaruuteen, nyt olisi helppo kuittailla, että tähän kannatti uskoa.
Mutta nyt hakattiin päätä seinään. Miksi esimerkiksi neljännessä finaalissa Toijala ei yrittänyt mitään poikkeuksellista, jolla olisi voinut herättää joukkuetta? Olisiko esimerkiksi penkiltä löytynyt sytyttäjiä puolustukseen? Nyt ei edes kokeiltu. Tappion syitä voisi myös loputtomasti etsiä yksittäisten pelaajien suorituksista mutta joukkue tässä lopulta hävisi.
Tämä oli nyt joensuulaisille viides hävitty finaalisarja ja tietenkin koriksen seuraajat pohtivat sitä, onko katajalaisista voittajiksi. Tietenkin on, jos siihen haluaa vain jälleen uskoa. Seuran taustaorganisaatio on kyllä kunnossa.
Ja sitten yksi näiden pelihommien kannalta ihan marginaalinen asia. Pleijarien avausblogissani veikkasin tämän vuoden mestariksi joko Katajaa tai Pyrintöä. Veikkaus ei vaatinut sitä tehdessä suurta asiantuntemusta. Samalla lupasin, että jos mestari on joku muu, pyöräilen tämän vuoden aikana Helsingistä Kuopioon. Sen teen. Se on semmoinen kolmen legin keikka kahdella yöpymisellä. Siitä ei kannata tehdä muuten tämän kummempaa numeroa. Toki sen verran, että todistan sen tehneeni.
Timo Huovinen