Niin varmasti lähtöilmoituksen hetkellä veikin. On koettu, että Westerlund valitsi - vaikka ainakin osin valmentajana myös teoreettinen onkin - jääkiekon todellisuuden mieluimmin kuin muutosryhmän sinänsä ylevän, mutta kuitenkin myös teoreettisen tehtävän löytää maahan toimiva huippu-urheilun toteutusmalli.

Samanlaiseen ratkaisuun palautteen mukaan odottavat monet nyt myös Norjan mäkivalmentajan Mika Kojonkosken päätyvän. Kojonkosken pitäisi tulla mukaan ryhmän toimintaan huhtikuun alusta, mutta miten paljon hänenkin lopulliseen päätökseensä vaikuttavat sitten ”westerlundit” tai varmasti ilmaantuvat mäkitarjoukset. Raha tuskin kaikkea ratkaisee, mutta imu oman reaalimaailman toteuttamiseen, jääkiekon tai mäkihypyn, tuntuu olevan valmennustasollakin hyvin voimakas.

Näin on helppoa ja perusteltuakin ajatella. Itse kuitenkin, ehkä yllätyksellisesti, uskon edelleen muutosryhmän työn tarpeellisuuteen ja jopa siihen, että se voi työssään onnistua! Saattaahan tuo uskominen olla kuten joku ehti jo toteamaan, vanhenemisen merkki, mutta toisaalta jotain piristystä ja selkiintymistä suomalainen huippu-urheilua tarvitsee. Heitä, jotka ryhmään eivät usko on jo riittävästi puhumattakaan heistä, jotka toivovat sen epäonnistuvan. Olemme hyvin suomalaisessa tilanteessa.

Nyt etsitään ”kadonnutta” polkua

Viime torstaina muutosryhmä tuli ”ulos SLU-talosta”, jossa sen toimitilat ovat, Urheilumuseoon ja kertoi tulevista tekemisistään. Nyt etsitään tietoa ns. urheilijan polusta, jonka ryhmä on jakanut kolmeen osaan: iloon (lapsuus), intoon (valintavaihe) ja intohimoon siinä vaiheessa kun todellista menestystä tavoitellaan. Ilo ja into toki sisältyvät nekin intohimoon, jossa kuitenkin aina on myös itsekkäämpiä tunneaiheita.

Polkutietoa lähdetään ensimmäisessä vaiheessa selvittämään noin sadan suomalaisen huippu-urheilijan tapaamisilla. Ryhmä jalkauttaa itsensä kabinetista kentälle, haluaa ottaa mukaan talkoisiin niin urheilijat kuin lajijärjestötkin, joiden kanssa myös toteutetaan ”polkutalkoot”!

Monille urheilijan polku tuntuu aika teoreettiselta hankkeelta, mutta kyllä sellainen on jokaisen kohdalla olemassa. Ja on ollut olemassa jo ennenkin, ei tässä mistään uudesta oivalluksesta sinänsä ole kysymys. Kysymys on syistä ja seurauksista, tekijöistä, jotka ovat muovanneet ihmisen ja urheilijan elämäntien.

Haastattelemalla urheilijoita pyritään nyt etsimään ennen muuta yhteisiä tekijöitä, jotka ovat olemassa huippu-urheilijoiksi muovautumisen aikana. Jo etukäteen voi olla varma ainakin yhdestä yhteisestä vaikuttajasta. Se on perhe. Ilman tukea läheltä on vaikeaa, ei mahdotonta tietenkään, mutta vaikeaa lähteä etenkin nykyaikana huippu-urheilijan uralle.

Mielenkiintoista perheeseen liittyvää torstain tilaisuudessa löytyi jalkapallon juniorivalmennuksessa mukana olevan Erkka V. Lehtolan puheenvuorosta. Erkka ei muuten ollut mukana tilaisuudessa ”uutena Erkkana”. Westerlundin tilalle muutosryhmään tulee joku, jonka nimi ilmoitettaneen pyhien jälkeen. Siis ensi vuoden puolella. Mielenkiintoisuus löytyi siitä, kun joku kysyi mitä hyötyä on usein liiankin kiihkeästi lapsensa urheilemiseen suhtautuvasta vanhemmasta?

Erkka V. Lehtolan mukaan sellainen äiti tai isä, joka on kiihkeästikin mukana lapsensa harrastuksessa, on lopulta lapsen kannalta huomattavasti parempi vaihtoehto kuin sellainen, joka ei välitä lapsensa harrastuksesta lainkaan!

Perhe on siis urheilijan polulla tärkeä. Toinen mikä tulee varmasti esille on sattuma. Viime vuosinahan suomalaiset arvokisamitalit ovat tuntuneet tavallista enemmän sattumilta, mutta aina todellinen täysosuma on enemmän tai vähemmän sattuma. Urheilijan polkua tuntemalla on kuitenkin organisaatio- ja valmennus ja muilla tukitoimilla mahdollisuus lisätä sattuman todennäköisyyttä.

Tässä vaiheessa muutosryhmä on nimennyt siis noin sata suomalaista urheilijaa, jotka se aikoo tavoittaa ja polut kartoittaa. Tuossa ryhmässä on lähinnä urheilijoita 1990-luvulta ja jälkeen. On lähdetty siitä, että nykyaikana urheilijoiden polut ovat olleet erilaiset kuin historiassa.

Ihan urheilun henkisen hygienian kannaltakin olisi kuitenkin kenties syytä mennä historiaan syvemmälle. Työmäärä on tietysti valtava muutenkin, mutta kyllä 1950-, 60- ja 1970-lukujen menestyjillä tai epäonnistujilla ovat omat polkunsa olleet, joiden selvittäminen saattaisi tuoda sitä perspektiiviä, jota vain historia voi tarjota.

Mikä tulee olemaan organisaatiomalli?

Suomalainen yhteiskunta on juuri nyt strategiayhteiskunta. Kaikkialla tehdään niin uutterasti strategiatyötä, että sen voi vaivatta ainakin kuvitella itsetarkoitukseksi. Strategioita syntyy siihen tahtiin, että pian voidaan perustaa ”toteuttamattomien strategioiden hautausmaa”, suuri varasto. Samasta ideasta alkaa lukemattomiin kirjoihin liitettynä espanjalaisen Carlos Ruiz Safonin erinomainen romaani Tuulen varjo.

Urheilussakin parhaillaan monet toimijat ovat laatimassa uutta strategiaa, osalla on juuri valmistunut. Samaan aikaan muutosryhmän yksi tehtävistä on luoda malli tavallaan uudelle organisaatiolle, joka tulevaisuudessa ryhtyisi toteuttamaan huippu-urheilua Suomessa. Ristiriitoja jo olemassa olevien toimijoiden kanssa ei voida kokonaan välttää kun mahdollisia päällekkäisyyksiä joudutaan purkamaan.

Oikeastaan tämän mallin ja samalla valmennuksen rakentaminen onkin juuri muutosryhmän päätehtävä ainakin näin maallikon näkökulmasta. Urheilijan polun määritteleminen on ainoastaan keino löytää kohde, jonka hyväksi tulevan huippu-urheiluorganisaation tulisi työskennellä. Ei siis luoda ensin organisaatiota ja sitten vasta mietitä mitä alettaisiin tehdä, vaan luodaan ensin organisaatiolle tehtävä ja sitten organisaatio. Pirun yksinkertaista.

Yksinkertaista, mutta saattaa olla ilmeisen kirvelevää monille. Eikä sitä mikään muutosryhmä pysty yksin tekemään, vaan onnistuminen vaatii urheilun yhteisen hyväksymisen ja urheilijan polun varrelle asettumisen. Enemmän tarjoamaan palveluja ja tukea, kuin vanhakantaisesti johtamaan.

Polku sinänsä on hyvä valinta. Sanana se tarkoittaa maastossa paljon käytettyä kulku-uraa, joka toki voidaan myös tarkoituksella tehdä. Sopii hyvin urheilijan polun ajatusmaailmaan.

Polkuja on kuitenkin ollut kautta maailman monenlaisia. Loista Polku oli perulainen sissiliike, joka tyrehtyi 1990-luvulla, jäänteitä siitä toimii hajatietojen mukaan huumekaupassa.

Metsän halki vienyt pieni polku taas päätyi laulun sanoja muunneltuna korpikuusen alle, jossa Tippavaaran isäntä löysi oman virikemaailmansa. Esimerkkejä on vaikka kuinka. Kaikki polut eivät johda toivottuun tulokseen, mutta ovat silti olemassa.

Urheilijan polku on uusi tapa kuvata olemassa olevaa uraa. Muutosryhmä on lähtemässä selvittämään sellaista, mikä kenties olisi ollut syytä selvittää jo paljon aikaisemmin kokonaisuutena. Osia urheilijan polun vaatimista tuki- tai taukopaikoista on ennenkin sisältynyt suomalaiseen huippu-urheilumaailmaan, mutta lähteminen nyt urheilijan kautta luomaan uutta ja mahdollisimman kokonaista, ehjää tukimallia osoittaa nöyryyttä, jota urheilujohtamisesta on kenties joskus puuttunut.

Urheilijan polkua voidaan sanoisinko valistuneesti tukea haluttuun suuntaan ja muuttaa se sattuman salliessa ja urheilijan itsensä riittävästi halutessa vaikka valtatieksi. Senkin vuoksi muutosryhmän työn tarpeellisuuteen kannattaa vielä uskoa.

Arto Teronen