Uran lopettaminen on monelle huippu-urheilijalle kuin pieni kuolema, jos urheileminen on ollut koko elämään sisus. Samaa koskee tietysti ketä tahansa viihdetaiteilijaa ja yleensä eläkkeelle jäävää, jos työ on ollut dominoiva elämän sisältö tai siinä on viihtynyt liian hyvin.
Marja-Liisa Kirvesniemi tuli vähän aikaa sitten uudelleen esille ja tunnusti kärsineensä syvän, lähes kohtalokkaan masennuksen, kun kaikki monikymmenvuotiseen urheilu-uraan liittyneet ihmiset ja menot katosivat uran loppuessa ympäriltä kuin sormea napsauttamalla. Luopuminen on vaikeaa jo elämän aikana.
Toisaalta vaatimus urheilijan elämänetujen vaalimiseen johtaa usein myös ”paapomiseen”. Joillekin ongelmatapauksille yksinkertaisesti sallitaan lähes kaikki. Osin siksi, että lahjakkuus urheilemiseen on korkealla tasolla, osin siksi, että urheilua seuraava yleisö tai media sitä monesti vaatii tuntematta todellista tilannetta.
Sen vuoksi oli tavallaan ilahduttavaa, että uusi mäkijoukkueen päävalmentaja Pekka Niemelä otti rohkean linjan ja sulki Harri Ollin maajoukkueen ulkopuolelle erilaisten käytöshäiriöiden vuoksi. Päätökseen yhtyi hetken viiveellä myös henkilökohtainen valmentaja saatuaan lisätietoja.
Harri Ollin ennuste ei ole maajoukkueen ulkopuolella parhaasta päästä, mutta ei se sitä olisi ollut joukkueen sisälläkään. Huippu-urheilussa vastuun kantaminen Ollin tapaisesta urheilijasta on lähes mahdoton tehtävä, koska koko toiminta on vastakohtaista.
Aina on sanottu, että mäkimiehet ovat eri miehiä, hullunrohkeita viihdyttäjiä, joille suurempi vapaus käytöksessäkin on suotavaa. Usein silloin unohtuu, että joukkueessa on muitakin urheilijoita, joille ura, nykyisin ammatti on totaaliviihdettä tärkeämpää. Häiriötekijän poistuessa saattavat seuraukset olla hyvin myönteisiäkin.
Se kuuluisa halaustilanne
Suomalainen mäkihyppy pitää kyllä sisällään tilanteita, joilla olisi mahdollista perustaa ainakin Hall of Famen sivuhuoneeksi otsikon mukainen tila. Mäkihyppyyn on aina liittynyt ristiriitaisia tilanteita puhumattakaan mäkihyppääjistä.
Jo Cortinan olympiakisoissa 1956 tapahtui historiaan enemmän tai vähemmän jäänyt selkkaus, jolla ei yllättävää kyllä ollut mitään tekemistä alkoholin kanssa. Kisoissa kymmenenneksi jäänyt Hemmo Silvennoinen sai hiihtäjiltä suoraan sanottuna turpiinsa. Niin sanotun varman huhun mukaan yksi hivuttajista olisi ollut itse Veikko Hakulinen, jota yleensä on pidetty kovin rauhallisena miehenä.
Hiihtäjät hermostuivat silloin Silvennoisen Savo-lehdelle antamiin juttuihin. Jälkeenpäin selvisi, että lehden toimittaja oli ilmeisesti ”parannellut” Silvennoisen antamia tietoja, mutta myöhäistähän se oli. Turpiin oli jo tullut.
Hall of Shameen tietyllä tavalla voisi kuulua myös Hannu Koskivuoren tuomarointi Veikko Kankkosen tapauksessa vuonna 1964 Innsbruckin olympiamäessä. Jos kaikki muut melkein eivät huomaa, että Viki vähän kädellään alastulorinnettä sipaisi, niin täytyikö Koskivuoren niin loputtoman rehellinen olla? No, Hannu sai vuosien ajan kyllä selitellä rehellisyyttään.
Sitten meillä on Matti Nykänen, jonka tempausten määrä ylittää miljoonalla tähänkin juttuun varattujen merkkien määrän. Muistissa on MM-kisoissa Lahdessa ”halaustilanteessa rikkoutuneita hotellin lavuaareja, on ”ehkä ryyppäsin ehkä en”-lausuntoja USA:sta palatessa maitojunalla tai lentokoneella, on Vuokatissa kioskivierailuja aukioloaikojen ulkopuolella, ja monia muita uran aikana sattuneita juttuja. Uran jälkeiset tempaukset ovat sitten erikseen, eivät sinänsä liity urheilemiseen.
USA:ssa muuten hyppykaverikin jäi kiinni yrittäessään saada yöllä virvokkeita ilman kolikkoja automaatista. Jäi nimenomaan kiinni kädestään, jonka vasta huoltomies pystyi irrottamaan.
Aikanaan, kun Matti temppunsa aloitti, päävalmentajana oli vielä Eino Kirjonen, joka halusi, että asiat aina selvitetään omassa piirissä. Maton alle lakaisemisesta kuitenkin kärähtää ennen pitkää kotioloissakin ja tiedot alkoivat tihkua. Tihkuvilla tiedoilla on se taipumus, että niistä muodostuu suurempi virta kuin mikä on oikea uoma.
Matti Pulli päätti lopulta, ettei kaikki voi olla yhdelle hyppääjälle sallittua, ei edes maailman parhaalle. Matti alkoi saada sanktioita ja Pullia rangaistiin kansan tuomioilla. Yhä vieläkin iso osa urheilukansasta ja vielä isompi osa muusta on sitä mieltä, että Matti oli hyppyaikoinaan vain väärin kohdeltu nuorimies.
Viimeisin yrittäjä on ollut Harri Olli, joka Sapporon MM-hopean jälkeen on ollut julkisuudessa enemmän toiminnasta mäen ulkopuolella. Huvittavaa tässä on, että yksi nopea keskisormen näyttö Rukalla lopulta tarvittiin ennen kuin ongelmia uskallettiin kokonaisvaltaisesti lähestyä ja osin julkistaa.
Nykyajan Don Quijotejako?
Asioiden peittelyllä erityisesti mäkihypyssä on taustansa. Kysymyksessä yleensä on nuori urheilija, joka rohkeutta vaativassa lajissa saa useimmiten yleisön jakamattoman suosion, kannustuksen ja tuen myös vaikeilla hetkillä. Se on enemmän kuin ymmärrettävää.
Jollakin lailla kysymyksessä on eräänlaisia nykyajan surullisen hahmon ritareita, nuoria Don Quijoteja, jotka etenevät omien kuvitelmiensa vallassa. Järkeä hyppääjän päähän yrittää takoa muulillaan vai aasiko se oli vieressä tai taustalla etenevä Sancho Panza, liitto tai valmentaja, mutta meno tuulimyllyjä vastaan on liian määrätietoista. Syy täytyy olla tuulimyllyissä eli siis jossain muualla, jos hyppy ei kulje tai maistu.
Kansa samaistuu helposti surullisen hahmon ritariin. Tyhmä palvelija vierellä saa haukut. Niitä välttääkseen palvelija yrittää peitellä ja vähätellä ritarinsa kohelluksia. Sitä jatkuu niin kauan, että joskus tulee se umpikuja ja sen päässä seinä vastaan.
Urheilu taustavaikuttajilla, liitoilla, valmentajilla, managereilla ja muilla on vastuu huippu-urheilijasta. Vastuu, joka syntyy vähintään siitä hyödystä, jota menetys taustalle tuottaa, ellei moraali ole riittävä yllyke.
Kaikki urheilijat eivät ole kuitenkaan hallittavissa. Ja jos tarkastellaan urheilun ulkopuolisia viihteen tekijöitä ja taiteilijoita, niin hyvin sopisi Hall of Shame sinnekin. Moinen kulttuurihalli voisi muuten olla jopa hyvä liikeidea. Kävijöitä riittäisi.
Arto Teronen