Syntyy mielikuva, että suomalainen äänestäjä ei kykene demokratian kautta kontrolloimaan maksamiensa verojen käyttöä. Kansalaisissa tämä herättää raivoa, kun rahoja arvellaan käytettävän ranskalaisten ja saksalaisten pankkien pelastamiseksi tai yli varojensa elävien kreikkalaisten elämän helpottamiseksi. Suomi lainaa muille vaikka joutuu sitä varten lainaamaan itse, ja vaikka kotimaassakin olisi kosolti rahantarpeita.
Vastaus kritiikkiin on, että valtion ajautuminen maksukyvyttömyyteen aiheuttaisi eskaloituvan pankkikriisin kaikkine kauheuksineen. Euroopan elpyminen katkeaisi, vienti romahtaisi, tuotanto supistuisi ja työttömyys lisääntyisi. Heikkenevien verotulojen takia myös valtiontalouden lasku olisi suurempi kuin siinä tapauksessa, että otamme harkitun riskin ongelmavaltioiden tukemiseksi. Vastaus on asiallisesti hyvä mutta siihen ei haluta uskoa. Vähintäänkin oppositio syyttää hallitusta väärin sammuttamisesta. Syytös on oikeutettu, sillä kriisin keskellä tehdyt päätökset eivät yleensä ole parhaita mahdollisia. On perää siinä, että valtioille myönnettävien lainojen sijaan voitaisiin harkita toimenpiteiden kohdistamista suoraan pankkeihin. Vaatimus siitä, että yksityiset sijoittajat kantavat osaltaan vastuuta ja kärsivät tappioita on sekin kansalaisnäkökulmasta varsin ymmärrettävä.
Keskustelu herättää myös kyynisiä ajatuksia. Suomen opposition neuvoja seuraamalla koko Eurooppa saataisiin kaiketi täyden kaaoksen polulle. Mutta jos oppositio olisi hallituksessa, olisi se Brysselissä siunaamassa täysin samoja ratkaisuja kuin ne, joita se nyt haukkuu. Takapenkiltä maailmaa on helppo parantaa.
Asetelmaan liittyvä demokratiapulma on silti aito ja vakava. Demokratian hyvä toiminta edellyttää selkeää vastuunjakoa ja päätöksenteon avoimuutta. Lisäksi kaivataan kriittistä keskustelua päätöksenteosta ja sitä koskevaa valvontaa. Edelleen pitäisi olla jokin palautemekanismi, jota kautta kansalaiset voivat ilmaista tyytymättömyyttään ja halutessaan vaihtaa päättäjät.
Euroalueen päätöksenteossa nämä vaatimukset eivät nyt toteudu. Vastuujako hämärtyy kun valtiot myöntävät toisilleen lainoja. Euroopan keskuspankki rahoittaa laajasti ongelmavaltioita, mikä ei ole sille sopiva tehtävä. Päätöksenteko ja sitä koskeva valmistelu ei ole avointa. Kansallisilla parlamenteilla ei juuri ole tosiasiallisia mahdollisuuksia vaikuttaa Brysselissä tehtäviin päätöksiin. Päätösprosessi on varsin virkamiesvetoinen, ja Suomen vaikutusvaltaisin henkilö näissä asioissa on alivaltiosihteeri Martti Hetemäki. Euroopan parlamentilla ei ole sananvaltaa euroalueen talouspolitiikkaa koskevassa päätöksenteossa.
Pulma ei tietenkään ole uusi. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että keskinäinen riippuvuutemme integroituneessa Euroopassa on etenkin laajojen finanssimarkkinoiden seurauksena niin vahvaa, että monista euroon liittyvistä asioista voidaan päättää vain unionin tasolla. Mutta poliittinen järjestelmämme nojaa edelleen pääosin kansallisvaltion instituutioihin. Eurooppalainen todellisuus ja kansallinen politiikka ovat euron osalta erityisen vaikeasti yhteen sovitettavissa.
Asetelma suosii populismia ja jättää vastuutaan kantavan valtiovarainministerin ja hallituksen haavoittuvaksi. Ratkaisua tähän pulmaan ei ole helppo löytää. Jonkin verran voisi auttaa, jos Brysselissä tehtävistä päätöksistä sekä niiden taustoista ja perusteista käytäisiin syvällisempää ja myös kansalaisia tavoittavaa keskustelua. Tässä medialla epäilemättä on merkittävä rooli ja vastuu.