Kutsut mestareille Itsenäisyyspäivän vastaanotolle lienevät jo ainakin painovaiheessa. No, ainakin joukkueen kapteenille ja kenties valmentajalle. Urheilugaalassa hamuillaan jo vuoden joukkue -titteliä. Sinisen rinkulan tuoma huuma jatkuu vielä pitkään.

Harva MM-turnaus on tuottanut tänne Pasilaan niin paljon vain joko-tai-palautetta kuin tämä, jossa mukana oli kaksi joukkuetta ja niiden lisäksi USA ja Ruotsi. Hyvin liikkeelle lähteneen ringetteväen mielestä YLE sorsi turnausta, vaikka lajia tuli radiosta, televisiosta ja netistä. Mikään ei olisi ollut liikaa.

Paitsi toisen palautetyypin mielestä. Sen mukaan moista touhua ei olisi pitänyt julkisuudessa esittää ollenkaan. Lupamaksuista ei olisi siihen saanut mennä pennin vertaa. Tai senttihän se on nykyisin, mutta sanonnassa tuntuu tuo penni edelleen rahamuutoksesta huolimatta pysyvän.

Roisimpaa palautetta oli paljon. Tukijoiden ja vastarinnan välimaastossa ei liikkunut ketään. Harva tapahtuma on jakanut urheilukansaa näin voimakkaasti. Tunteet saatiin taas syksyn kourissa kuumiksi sekä sisältä että ulkoa. Ringeten merkitys maailman ja Suomen urheilukentässä nousi aivan uusiin ulottuvuuksiin.

Naiset eivät tyytyneet vaihtoehtoon

Kieltämättä puhuminen MM-turnauksesta tuntui hassulta, kun mukana oli ainoastaan neljä joukkuetta, joista kaksi osasi pelata valovuoden paremmin kuin kaksi muuta. Käänteinen kohokohta lienee ollut Suomen ja Ruotsin välinen ottelu, jonka Ruotsi luovutti tappiotilanteessa 0-34 ennen viimeistä erää. Lajin säännöt senkin sallivat. Eräänlaisesta teknisestä tyrmäyksestä kai on kysymys.

Jatkamalla olisi kai päästy ainakin lähellä miesten jääkiekon ennätystä. Vuonna 1949 Tukholman MM-turnauksessa Kanada nimittäin voitti Tanskan 47-0! Kuvaavaa jääkiekolle silloin oli, että Kanada ei suinkaan voittanut mestaruutta, jonka vei Tshekkoslovakia.

Tavallaan jääkiekko on myös ringeten taustalla. Ainakin siksi, ettei jääkiekon katsottu koskaan sopivan kovin fyysisenä pelinä naisille. Varmaankin juuri sen vuoksi Sam Jacks -niminen mies, kehitti ringeten vuonna 1963 Kanadassa. Suomeen pelin toi vuonna 1979 Juhani ”Juuso” Wahlsten. Miesten piti naisille saada oma jääpeli, mutta eiväthän naiset tasa-arvon nimissä siihen ole tyytyneet.

Vuodesta 1990 lähtien naiset ovat pelanneet jääkiekon maailmanmestaruudesta. Kahdeksan vuotta myöhemmin Naganossa naiset pelasivat jääkiekkoa myös olympiakisoissa. Ringeten on ollut pakko väistyä, vaikka pelinä siinä ei ole moittimista. Pikemminkin päinvastoin.

Ringeten sanotaan olevan nimenomaan taito- ja älylaji, ei voimalaji. Ei sovi siis miehille. Miehet eivät ole väitteeseen juuri reagoineet. Ringette on ja ilmeisesti pysyy naisten ikiomana urheilulajina. Liikaa oma laji ei kuitenkaan jaksa naisiakaan kiinnostaa.

Nyt MM-kisojen aikaan Ruotsin kakkosvalmentaja Lars Johnsson totesi Helsingin Sanomissa, että Ruotsissa lajia on yritetty levittää seuroihin, mutta aikansa pelailtuaan tytöt häviävät. Valmentajan mukaan syynä on olympiastatuksen puuttuminen. Naisjääkiekko jyllää ringetteväen näkökulmasta juuri siitä syystä, että on päässyt mukaan olympiakisoihin.

Haaveena ringeten pääsy olympiakisoihin tuntuu lajin parissa edelleen kytevän. Vaikea on kuitenkin kuvitella, että se ihan heti onnistuisi. Maita pitäisi saada lisää toimintaan ja pelin tasoa nostettua huimasti lähemmäksi Suomen ja Kanadan osaamista. Ehkä myös tuosta luovuttamissäännöstä pitäisi luopua, vaikka se huippu-urheilutasolle vietynä onkin yksi erikoisuuksista. Samalla se kuitenkin omalla tavallaan myöntää, että lajissa osaamisen erot ovat yön ja päivän luokkaa.

Olympiakisoihin pääseminen kieltämättä on tehnyt monesta urheilulajista ikään kuin salonkikelpoisen ikuisesti vellovassa keskustelussa, jonka tavoitteena on määrittää lajeille arvo. Keskustelussa, jota on joskus vaikea ymmärtää.

Arvottamisen ikuinen ongelma

Ymmärrän silti hyvin, että ringetteväki tavoitteli Suomessa MM-kisojen ansiosta julkisuuden maksimoimista. Julkisuuden kautta on löydettävissä lisää harrastajia, lisää tukijoita ja lisää niin sanottua arvostusta. Toisaalta ymmärrän, että lajin arvostelijat eivät ymmärrä käytännössä vain kahden maan pelaavan maailmanmestaruudesta.

Ei ringette ainoa laji maailmassa ole, jota harrastetaan kansainvälisesti vähän. Jokaisella lajilla on kuitenkin oikeus olla olemassa ja pelata arvoista. Ringetessäkään ei maailmasta löydy Suomen ja Kanadan haastajia. Varmasti ovat maailman parhaat.

Keskustelussa ringeten arvosta ei kuitenkaan saada juuri muuta kuin vahinkoa aikaan, jos se osittain on ainoastaan oman arvon suhteetonta korostamista tai sitten ulkopuolisten hyökkäämistä lajia sen paremmin tuntematta. Kaikilla on oma arvonsa sekä sisään että ulos.

Se, että Suomi on ringeten maailmanmestari, on osoitus ennen muuta suomalaisen huippu-urheilun laajasta rikkaudesta. Suomi ei ole vain yhden tai kahden lajin maa, ainakaan niin korostetusti kuin muualla Euroopassakin.

Ringeten sinisellä rinkulalla on silläkin oma lumouksensa. Se voi olla häilyvää suhteutettuna huippu-urheiluun kokonaisuutena, mutta kaiken kaikkiaan se on osa suomalaisen huippu-urheilun poikkeuksellisen runsasta maisemaa.

Arto Teronen