”Siis kauaksi Kekkosen aikaan”, oli toimittajan ajanlasku. Käämit paloivat. Olen selvästi liian vanha ja totinen moiseen historian tulkintaan. Toisaalta hyvähän se on, että on olemassa jonkinlainen side historiaan. Kekkosen aika tuntuu kelpaavan pahemman laatuiseksi ajankuvaksi myös kesken suomalaisen hiihdon sulattamisen.
Kekkosesta tulvii silloin 1970-luvulla muiden kanssa hiljaiseksi taipuneelta nyt monenlaista jälkiargumenttia, mutta tosi mielenkiintoinenhan on nuoren haastattelijan ajankuva, kun sitä rauhallisemmin miettii; Kekkosesta riittää nykyajattelussa näköjään minkä tahansa ongelmavyyhdin sotkijaa. Kenties se onkin yksi UKK:n ja aikansa suurimmista perinnöistä?
Vähän kärjistäen Kekkosen aikaan nykyinen ”STT-Hiihtoliitto-dopingsotku” ym. olisivat olleet paitsi sisäpoliittinen niin ennen kaikkea ulkopoliittinen ongelma, joka ilman nopeaa ratkaisua olisi voinut vaikeuttaa suhteitamme ulkonaapureihimme. Kyyryssä olisimme olleet silloin joka jeppe haastattelijoista puhumattakaan.
Kekkonen oli Machiavelli, ruhtinas, josta kirjasta hän ylenmääräisesti pitikin, mutta suomalaisen hiihdon ja dopingin yhdistäminen urheiluhaastattelijan historiankuvassa vaikka ajan määreenäkin häneen on tietysti myös hassua ja aika erikoista.
Suomalaisen hiihdon tai yleensä huippu-urheilun ongelmien lähtökohdaksi ”Kekkosen ajasta” ei ole. Suomalainen doping-ongelma lähtee suomalaisesta ja suomalaisista itsestään, vaatimuksesta menestyä historiassa jo ennen Kekkosta ja dopingiin turvautumista. Menestyksen tunteesta, joka suomalaisugrilaiselle tai jopa slaavilaisella perimälle antaa potkun ja mahdollisuuden panna lisäveri vuotamaan suonissa! Joskus jopa konkreettisesti ilman samaan tähtäävää valmistetta kilpailun kiristyessä.
Pumpulissa kasvatettuja!
Alun perin piti kirjoittaa aikamiespojista ja aikanaisnaisista, jotka toteuttavat Suomessakin vanhaa sosialismia: ”mikä on minun on minun, mikä on sinun on myös minun”!
Monet suomalaiset urheilijat ovat juuri näitä: joku hoitaa kulut ja menot, leirit ja kenot, mutta kun rahaa tulee, se on MINUN! Niinhän se on kuin monissa kodeissa: lapsi aikuistuu ja menee töihin, mutta asuu kotona, jossa ruoka ja juoma katosta puhumattakaan eivät aiheuta kustannuksia. Silti rahat eivät tahdo riittää vapaa-aikaan.
Jääkiekon SM-liigassa lienee alin palkka nykyään, ellei kyse ole junioristatuksesta, jotain 60000 euroa vuodessa tai tässä tapauksessa kaudessa. Sama se. Kerrotaan erään kiekkopomon todenneen, että moinen summa juuri ja juuri riittää nuorukaiselle, jos tämä asuu kotona, eikä joudu maksamaan vuokraa tai ruokaa!
Tietääkseni suomalaisen palkansaajan keskiansio vuodessa on tällä hetkellä alle 35000 euroa! Elleivät useimmat niin monet maksavat sillä kaiken, huoltavat perheensä, maksavat ruuat ja vuokrat. Tulevat toimeen, joten kuten.
Juuri tästä piti kirjoittaa. Liittyen erityisesti tähän joidenkin urheilijoiden närkästykseen siitä, että heidän rahoistaan oli lainattu toiminnan ylläpitämiseksi. Toimintaan, johon osana kuuluu urheilijoiden leiritys ja niin edelleen, eikä velkojen maksamiseen.
Erityisen paljon närkästytti se, että joku hiihtäjä oli tiennyt ja joku ei ja joku oli melkein selvillä ja joku ei. Suomessa urheilun rahoitus on aina ollut, osin jääkiekkoa ja ehkä muutamaa muuta ainakin tilapäisesti lukuun ottamatta, selviytymistaistelua, jossa urheilijat ovat yleensä olleet pääosassa.
Poliittista riitaa on käyty valinnoista ja muista, mutta urheilijoille muutoin on yritetty jo ”Kekkosen aikana” löytää tukea. Kenties ei aina riittävän tehokkaasti tai jatkuvasti, mutta kuitenkin. Urheilun tekeminen pienen väkiluvun ja yritystoiminnan Suomessa ei ole helppoa järjestöille, mutta pääsääntöisesti ne ovat ymmärtäneet pääomansa olevan nimenomaan urheilijoissa silloin kun huippu-urheilusta on kysymys.
Tässä mielessä ymmärrän hyvin, että kuorma liitoilla on usein lähes tapissaan. Sitä ei yhtään kevennä esimerkiksi nyt julki tullut tilanne, jossa vähän on lainattu ja maksettu takaisin, mutta ei yhtään ainoaa aikamiespoikaa ja aikanaisnaista löytynyt kertomaan, että vahinkoa ei ole tullut, vaan kyse on ollut yhteisestä hyvästä. Mikä meitä riivaa, eikö ajattelu yltä enää hetkeä pitemmälle?
Hiihtoliiton urheilijarahastosta ottamaa ja korkojen kera palauttamaa vajaan 400 000:n summaa on pidetty valtavana. Muistaakseni julkisuudessakin on mainittu, että jalkapallovalmentaja Stuart Baxterin palkka on 400 000. Onhan se iso kasa rahaa siis.
Median tehtävä on hyökätä, löytää epäkohtia, mutta ei sitä urheilijan pidä aina myötäillä. Miten epärehellistä se on urheilijalta, joka on kasvunsa ja vähän aikuismeininkiäkin kuitenkin saanut nyt keinottelijaksi leimatusta ”kodistaan”? Jos säätiöpykäliä tai muita on rikottu, siitä pitää raportoida julkisuudessa. Mutta pitääkö urheilijoista tehdä tai heidän tekeytyä kärsijöiksi, vaikka kärsimystä ei edes ole ja jos on niin kovin pieni.
Tästä piti kirjoittaa. Sadun omaisesti kenties. Mutta sitten tuli tuo klippi ja dopingmääritelmä ”Kekkosen aikaan”! Oli tarkoitus määrittää ns. ”Urhonlisävero” niille huippu-urheilijoille, jotka eivät halua edes tilapäisesti lainata kodilleen ulkopuolista maailmaa paremmalla korolla. Esimerkiksi reilu 20 prosenttia tuloista kodin kustannusten peittämiseksi ei olisi kohtuutonta, mutta olisi se pois ”minulta” kyllä.
Kekkosen ilmestyminen dopingkeskusteluun muutti urhonlisäveron merkitystä ratkaisevasti. Löysän ajattelun käämit paloivat tuohon ”siis kauaksi Kekkosen aikaan” tulkintaan reilusta 30 vuodesta. Vaan sitten iski epätoivo! Jos kuitenkin Kyrön lausunto ja haastattelijan kommentti olivatkin todellista suomalaista dopinghistoriaa? Jos Kekkonen, jota ei saanut ladulla ohittaa, ja perässähiihtäjät olivat ne ensimmäiset käyttäjät? Jotain ainakin piti ottaa, että jaksoivat ne raportoidut kilometrit, iäkkäät miehet.
Kekkosta ei tosiaan saanut ladulla ohittaa. Perässä piti hiihtää, mistä tuo nimikin. Ainakin yksi erehtyi kuitenkin kerran, vähän pienempi ruhtinas, Koneen Pekka Herlin, jota ei toista kertaa kelpuutettu pitkille kilometreille. Suuria olivat toki Kekkosen kalatkin.
Sieltäkö se douppaaminen alkoikin, Lapin hangilta? Sitäkö kommentti tarkoitti, Kekkosen aikaan? Vähänkö nyt ollaan ladun syrjässä? Oliko kaikki valtiojohtoista? Ja miten meillä on DDR:ää syytetty? Ehkä kyseessä kuitenkin oli nuoren toimittajan yritys määrittää ajankuva - 30 vuotta on monille vielä pitkä aika.
Ollaan vakavia kaikki
Torstai-iltana tv-keskustelussa olisi toimittajalla ollut mahdollisuus ohjata keskustelu hiihdon 1990-luvun dopingista eteenpäin ja syvemmälle, mutta orastanut tilanne sortui keskeytyksiin, valmisteltuun kyllä vai ei-tekniikkaan. Lopputulos oli turhanpäiväinen väittely jälleen kerran 15-20 vuoden takaisista tapahtumista. Keskustelijoista Kyrö ja Piirainen käpertyivät siilipuolustukseen.
Joku on sanonut, ettei urheilussa sääntöjen rikkominen ole tyhmää, vaan tyhmää on jäädä siitä kiinni. Siinä mielessä suomalaiset ovat olleet dopingin vastaisen kamppailun eturintamassa. Juhlahetki koettiin Lahdessa, jossa jäätiin kiinni viikko ennen kisoja kiellettyjen listalle laitetusta aineesta. Mielipiteenä voi sanoa, että varmaankin konstit tiedettiin myös viime vuosisadan lopun vuosikymmeninä.
Hyvähän se on, jos tulevan oikeudenkäynnin kylkiäisenä dopingasiatkin saavat jonkinlaisen päätepisteen. On mahdollista kenties siirtyä uudelle vuosituhannella ja katsoa onko suomalaisesta hiihtourheilusta vielä jotakin jäljellä.
Doping on meillä hyvin vakava asia. Jopa niin vakava, että nytkin koko julkisuus on keskittynyt sen vatvomiseen. Dopingkeittoa hämmennetään kuin ennen vanhaan suksirasvoja, oksennus on tulla. Syytehän neljälle tuli kuitenkin valehtelusta ja oikeuden harhauttamisesta. Valehtelemisen moraalista ei ole juuri keskusteltu. Senkin aika tullee ehkä sitten kun dopingit on selvitetty. Se ei kuitenkaan ole niin mielenkiintoista kuin tämä urheilun sääntöjen rikkominen.
Valehtelemisen studiokeskustelusta tulisi muuten jykevä menestys. Urheilu ja politiikka voisivat vaikka kilpailla kumman edustajat pystyvät jymäyttämään paremmin. Erotuomariksi se tv:n jenkkisarjan valheenpaljastaja, irlantilainen pikkumies, joka näkee kaiken naamasta. Muutakin kuin sen minkä Junnu Vaino äkkäsi laulussaan ”Matkalla Pohjoiseen”.
Eihän tämä maailma koskaan parane, vaikka sitä kuinka yksin tai ryhmissä pyrkisi parantamaan. Urheilussa esimerkiksi sortui 1990:n alussa SVUL, mutta ei sen seuraajallakaan SLU:lla kaikki ole aina osunut kohdalleen. Arvostelijoita riittää, jos kohta tukijoitakin.
Riippumatta siitä oliko suomalainen hiihtodoping vuosisadan lopussa ja vielä Lahdessa liittojohtoista kokonaan tai osin tai ei, se vanha Hiihtoliitto toimijoineen on jo ajettu ja tullut alas. Uudella liitolla tai eri lajien etujärjestöllä, miksi se nyt koskaan muodostuukaan, ei tule olemaan tällä perinnöllä helppoa. Kyse on perinnöstä, josta pitää päästä eroon.
Kestää vielä kauan ennen kuin uusi nousu loppuu ja vastaan tulee ensimmäinen myötäle hapenottoon. Mutta kyllä se sieltä tulee. Suomalaiset ovat hiihtokansaa, suksia löytyy melkein joka komerosta ja tuvan nurkalta. Ensin pitää kuitenkin nämä "urhonlisäverot” maksaa.
Itse asiassa sana urhonlisävero kuvaa hyvin sitä sakkoa ja rangaistusta, joka salailun ja kyräilyn, hölmöilyn ja nuotin vierestä hyräilyn vuoksi joudutaan maksamaan. Kekkosen kanssa sillä ei kuitenkaan taida olla mitään tekemistä.
Arto Teronen