Karl Collanin säveltämään lauluun sanat teki joskus 1800-luvulla Julius Krohn. Kuten laulun nimestä ja aloitussanoista huomataan, lylyt ja kalhut eivät siihen aikaan juuri kuuluneet naiskuvaan. Ladut olivat miesten maailmaa.
Pitkälti yli sata vuotta on kulunut Krohnin innostuksesta, mutta ilmeisen syvässä jonkinasteinen miehinen ylemmyyden oivallus yhä suomalaisessa maastohiihdossa kytee. Alpin ja mäen lajiyhdistysten on samaan aikaan lähes mahdoton ymmärtää, ettei tyhjästä voi sen enempää nyhjäistä. Kun soppaan sotkee vielä erilaisia yhä olemassa olevia traumoja Lahden jo lähes kymmenen vuoden takaisista tapahtumista, koossa on ainekset, joista Moliérin tapainen näytelmäkirjailija saisi aikaiseksi oivan farssin.
Talvi tulee ja sukset pitäisi ulos survaista myös alppilajeissa ja mäkihypyssä. Näissä lajiyhdistyksissä tunnetaan tuskaa koska niidenkin pitäisi osaltaan olla kantamassa Hiihtoliiton velkataakkaa. Tuskin tuo velka on kuitenkaan syntynyt pelkästään tasamaata hiihtämällä. Sponsorimarkkinoilla ei ole Lahden tapahtumien jälkeen ollut vilkasta. Tilanne on kaikille vaikea, jota ei ainakaan helpota kummallinen kamppailu liittovaltuuston paikkakiintiöistä.
Siitähän riitely nyt sai alkunsa. Maastohiihto halusi liittovaltuustovalinnoissa yhä vahvistaa asemaansa vähentämällä alppihiihdon paikkoja. Ulkopuoliselta tuntui tosi tarpeettomalta. Tilanne ei parantunut ja nyt viimein vastaisku suuntautui Hiihtoliiton toimiston lopettamishankkeena ikään kuin sillä olisi voitu ratkaista koko ongelma.
Lahden vuoden 2001 tapahtumien jälkiseuraukset, suomalainen hajaannus, on pantu merkille myös muualla. Näinköhän Lahden kannattaa ihan vähään aikaan hakea MM-kisoja?
Omituinen ”enintään-vähintään”-sääntö
Suomen Hiihtoliiton säännöistä löytyy todella merkillinen kohta valittaessa liittovaltuuston jäseniä. Sen mukaan liittovaltuustoon pitää valita VÄHINTÄÄN kaksikymmentä maastohiihdon edustajaa ja ENINTÄÄN kymmenen alppihiihtoa ja ENINTÄÄN kymmenen mäkihyppyä sekä yhdistettyä edustavaa jäsentä. Tai itse asiassa säännössä ei käytetä vähintään sanaa, mutta todetaan, että ”liittovaltuustoon tulee valita yksi maastohiihtoa edustava jäsen kustakin 19 piiristä ja lisäksi yksi maastohiihtoa ja liiton tarkoitusperiä edistämään kykenevä henkilö”! Erityisesti tuo yksi tuntuu noin määriteltynä hyvin merkilliseltä ennaltaroolitukselta.
En ole penkonut kaikkien liittojen sääntöjä, mutta kovasti kummalliselta tuollainen määritelmä Hiihtoliiton säännöissä tuntuu. Sehän peilaa ikään kuin pelkoa, että ilman sitä maastohiihdon valta-asema olisi mahdollista kumota! Kovasti kuulostaa uhkakuviin perustuvalta ”vanhan ajan yhteiskuntajärjestelmän” jäänteeltä moinen.
Toisaalta sääntö nykymuodossaan syntyi vasta Lahden surullisten MM-hiihtojen jälkeen, jolloin maastohiihto saattoi olla tavallista enemmän huolissaan paitsi johtoasemastaan myös koko tulevaisuudestaan. Ellei uppoavaa, niin ainakin syvällä kyntävää laivaa oltiin jättämässä. Vanhoilliset hiihtopiirit olivat kaiketi aika ymmällään, mutta vallasta ei haluttu ainakaan vapaaehtoisesti luopua. Piti varmistaa jos ”kumoushankkeita” alkaisi syntyä.
Mutta nyt siis alppihiihdon enintään-määrä olisi haluttu laskea viiteen. On vaikea kuvitella miksi. Ehkä siksi, että valittaessa liittovaltuustoon vain 40 henkilöä, pystyisivät mäki ja alpit yhdessä hiihdon kanssa samaan edustajamäärään. Ties mitä silloin voisi tapahtua liitossa, jossa on aina ensin maastosukset ulos survaistu.
Kovasti teoreettiselta moinen pelko kuitenkin tuntuu, jos siitä nyt kokonaan onkaan kysymys. Hiihdon johdossa kuitenkin istuu edelleen - niin sanotaan - sellaisia ”jääriä”, joille moinen uhkakuva ja huoli maastohiihdon valta-aseman horjumisesta on todellinen.
Ja varmasti taustalla kaivertaa alppihiihdon ylimitoitettu julkisuus. Tosiasiassahan alppihiihto on vuosikymmenen ollut laji, joka on käytännössä kerännyt julkisuutensa vain kahden urheilijan avulla. Toki tarvitaan rahaa myös tulevaisuuteen, mutta kun kerran kyse on niin dynaamisesta urheilumuodosta, voisi kuvitella, että rahoitus olisi helppo järjestää muutenkin kuin ensisijassa lopettamalla Hiihtoliiton toimistoa eli käytännössä Hiihtoliittoa.
Dopingsotkujen vuoksi liitosta irtautuneet mäkihyppy ja ennen kaikkea alppilajit varmasti kuvittelivat, että kun karistetaan syylliset hartioilta, niin rahaa tulee kuin motteja metsästä. Ne ovat saaneet huomata, ettei elämä ulkopuolella tarjoakaan sellaista auvoa kuin kuviteltiin, vaan Hiihtoliiton kautta tulevat veikkausvoittorahat ovatkin tuiki tärkeitä. Siitä kakusta olisi kiva nyt haukata isommin, mutta kun tarjolla on toisaalta kakku, josta kermavaahdot ovat velkojen panttina. Se harmittaa.
Olikohan ennen toisin?
Historiallisesti on fakta, että maastohiihto tai pelkistettynä hiihto on aina ollut valta-asemassa Suomen Hiihtoliitossa. Esimerkiksi liiton ensimmäinen hiihdon päävalmentaja Veli Saarinen oli pitkällä urallaan yli 20 vuotta samaan aikaan myös Hiihtoliiton toiminnanjohtaja.
Aikaisemmista puheenjohtajista esimerkiksi Hannu Koskivuori, jonka sana oli liiton laki yli lajirajojen, oli hiihtomiehiä hänkin. Niinpä esimerkiksi hänen suosikkeihinsa kuulunut Eino Kirjonen sai olla pitkän mäkivalmentajauransa ensimmäiset reilut kymmenen vuotta virassa, vaikka sinä aikana Suomi sai vain yhden arvokisamitalin mäestä. Yhdistettyyn ei juuri satsattu, vaikka siinä jos missä mitaleita olisi ollut hamuttavissa. Tosin ei silloin liikaa menestystä tullut myöskään hiihdossa alppihiihdosta puhumattakaan. Itse asiassa koko alppihiihdon menestyshistoria tullaan kirjoittamaan nimiin Palander-Poutiainen kenties myös pitkälle tulevaisuuteen.
Ei ennen siis ollut toisin. Hiihto oli niin suvereenisessa asemassa, että esimerkiksi mäkihypyn asema alkoi parantua vasta kun Kirjonen ja Matti Pulli aika väkisin ryhtyivät viemään mäkihyppyä erityisesti välinepuolella eteenpäin 1970-luvun puolivälissä. Paljon myös riideltiin, mutta riitelyssä oli silloin alueellinen, ei lajikohtainen lähtökohta.
Esimerkiksi vuoden 1968 jupakka, maailmanmestarin ja olympiavoittajan Kalevi Hämäläisen jättäminen Grenoblen olympiajoukkueen ulkopuolelle, sai peräti presidentti Urho Kekkosen puuttumaan asiaan: kannustavan kirjeen sai Hämäläinen ja myllykirjeen Veli Saarinen, josta tuli syntipukki. Todellinen syyllinen kuitenkin oli piirijärjestelmä; Pohjois-Suomen tahto (äänet) ratkaisi ja kisoihin valittiin Hämäläisen sijasta hiihtäjä, joka ei itse kisoissa hiihtänyt yhtään matkaa. Vastaavia tapauksia tuli sitten myöhemmin, kun TUL-SVUL/Hiihtoliitto pulmia usein juuri valintatilanteissa jouduttiin ratkaisemaan.
Riitaisaa tämä suomalainen laturetki on ollut aina. Taloudenhoito on ollut usein löysää, joskus kärjistäen jopa mallia "kirjanpito tupakkiaskin kannessa"! On ilmeistä, että Hiihtoliitossa on yhä vanhentuneita jäänteitä organisaatiossa. Kun kaikkialla organisaatioita uudistetaan aika lyhyinkin välein, on varmasti aika tarkastella uudella silmällä myös Hiihtoliiton organisaatiota.
Vaarallista on kuitenkin se, että osin mediakin on nyt saatu harhautettua kuvittelemaan ongelmien ratkeavan äkillisillä toimilla, kuten lopettamalla yksi toimisto. Sillä säästyisi äkkinäisten laskelmien mukaan hurjia summia. Moinen ulostulo osoittaa ainakin ulkopuoliselle tilanteen popularisoimista lyhytjänteisten ja hyvin subjektiivisten ratkaisujen löytämiseksi.
Tuntuu siltä, että samaan aikaan kun huippu-urheilun projektiryhmä on aloittanut työnsä tulevaisuuden ratkaisujen löytämiseksi ja urheilijat jo perinteisesti pyrkivät löytämään pitkän kehityksen tietä huipulle, on suomalainen urheilujohtaminen lyhytjänteistä ja -näköistä pikaratkaisujen etsimistä.
Tosin Hiihtoliitossa osattiin vielä, ehkä juuri vanhojen periaatteiden siivittämänä, turvautua vanhaan politiikasta tuttuun käytäntöön: jos on ongelmia, perustetaan työryhmä! Tilanne oli syytä rauhoittaa ja siihen työryhmän perustaminen on aina ollut ylivoimainen keino.
Nyt työryhmä valmistelee esitystä kesäkuun alkuun mennessä, jolloin muuttolinnut ovat jo palaamassa ja osa jo pesii, kesä on tuonut ilmeisiin uuden elpymisen odotusta. Lisäksi talvella on nähty mitä MM-kisoissa ja muissa on saatu aikaan.
Lahden kansakuntakäryhän tässä taustalla kummittelee. Sen velkoja välillisesti maksetaan ilmeisesti vielä pitkään ennen kaikkea henkisesti. Jos halutaan, että pohjoismaiset lajit ja miksei alppihiihtokin vielä ovat suomalainen ikkuna myös kansainvälisyteen, pitää muistaa vanha tarina siitä, mitä mies tuumasi tullessaan reissulta kotiin, jossa vastaanottaja ei ollut syli avoimena: ”Arvo ei tule riitaisaan kotiin”!
Arto Teronen