Seuraan kuntaliitoskeskustelua varsin ristiriitaisin tuntein. Tuntuu siltä, että jälleen kerran liitoksia tarkastellaan pelkästään itseisarvoina. Keskustelu ratkaistavista ongelmista häipyy taka-alalle. Mikään yllätys tämä ei tietenkään ole. Muutama vuosi sitten yritimme keskustella kaupunkirakenteen saumattomasta jatkumisesta Helsingistä katsoen itään, ja kommenteissa pääosassa olivat erilaiset valloitustermit.
Kuntaliitoskeskustelun taustalla on valtakunnallinen kunta- ja palvelurakennehanke. Helsingistä katsoen sen keskeinen sisältö voidaan jakaa kahteen osaan. Ensiksi, haluamme PARAS-hankkeen kautta löytää hyvinvointimallimme tulevaisuuden toteutustavan. Keskeistä on se, miten sosiaali- ja terveyspalvelut järjestetään. Helsingin kaupungin menoista 57 prosenttia kuluu näille toimialoille. Toiseksi, etsimme ratkaisua pääkaupunkiseudun, ja miksei myös muiden suurten kaupunkiseutujen rakenneongelmiin. Siinä keskustelussa avainsana on segregaatio.
Aloitan jälkimmäisestä. Olen liputtanut pääkaupunkiseudun neljän kaupungin, Helsingin, Espoon, Vantaan ja Kauniaisten, yhdistämisen puolesta. Ne ovat toisiinsa monin tavoin nivoutuneita – opiskelu, työpaikat, liikennejärjestelmä, liikunta, kulttuuri, vapaa-aika jne. Pääkaupunkiseutu on jo nyt yksi kaupunki.
Eriytyminen tai hienommin sanottuna segregaatio huolestuttaa PKS-kaupunkiemme kehityksessä eniten. Tarkoitan kehitystä, missä hyväosaiset ja vähemmän hyväosaiset eriytyvät omiin kaupunkeihinsa. Elokuisen (24.8.2010) Ilta-Sanomien mukaan parhaiten ansaitsevaan (yli 5 862 euroa / asuntokunta / kk) ryhmään kuuluu Espoossa 40,1 prosenttia asuntokunnista, Kauniaisissa 62,4 prosenttia ja Helsingissä 28,5 prosenttia. Vastaavasti alimman tuloryhmän (alle 1 123 euroa / asuntokunta / kk) luvut olivat Espoossa 11,8 prosenttia, Kauniaisissa 7,1 prosenttia ja Helsingissä 18,5 prosenttia. Läntinen pääkaupunkiseutu hyväosaistuu, kun itäiselle käy päinvastoin.
Hyväosaisilla ja vähemmän hyväosaisilla kunnilla on täsmälleen samat julkiset palveluvastuut. Kun kansalaisella menee hyvin, hän maksaa enemmän kunnallisveroja, mutta käyttää vähemmän julkisia hyvinvointipalveluja. Ja vastaavasti toisessa ääripäässä tapahtuu päinvastoin. Tästä syntyy kuntien välinen eriytyminen. Uhkana on, että kehitys johtaa toisaalta luksuspalvelujen kuntaan ja toisaalta jatkuvissa talousongelmissa kärvistelevään naapuriin.
Siis miksei yksi kaupunki voisi ottaa yhteisen vastuun kokonaisuudesta; niin menestyksestä kuin sosiaalisen vastuun kantamisesta. Ylivoimaisesti yksinkertaisin ja toimivin tapa on yhdistää pääkaupunkiseudun neljä kaupunkia yhdeksi kaupungiksi.
Valtakunnan näkökulmasta PARAS-hankkeen keskeinen haaste on sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestäminen. Pontimena hankkeelle on toisaalta pienten kuntien entistä suuremmat vaikeudet vastata hyvinvointipalvelujen järjestämisestä ja toisaalta terveydenhuollon rahoitusjärjestelmässä olevat selkeät valuvirheet hoitoketjuongelmineen. Yksityisen terveydenhuollon kattavuus on maamme eri osissa poikkeava. Vähäväkinen Suomi on käytännössä katsoen julkisen terveydenhuollon varassa. Helsingissä ja monilla suurkaupunkiseuduilla tilanne on toinen. Esimerkiksi HUS:ssä helsinkiläisten potilaiden lähetteistä vain 53 prosenttia tulee kaupungin julkisesta terveydenhuollosta.
Kainuussa ongelma on ratkaistu laittamalla koko sosiaali- ja terveyssektori maakunnan toiminnaksi. Näin Kainuussa yksi toimija hoitaa koko vastuualueen vaativinta erikoissairaanhoitoa lukuun ottamatta. Kuntien yhdistymistä ei ole siellä mietitty. Maastamme löytyy lukuisia Kainuun kaltaisia kokonaisuuksia, missä kunnat voisivat yhdistyä oman keskus- tai aluesairaalansa ympärille. Hoitoketju toimisi selkeästi nykyistä paremmin.
Helsingistä katsoen tilanne on erilainen. Organisaatiomme ovat suuria, ja suuruus ei välttämättä tuo tehokkuutta.
Keskeisin ratkaistava ongelma on terveydenhuollon rahoitusjärjestelmän valuvirheiden korjaaminen. Sitra avasi pelin ja esitti kansallisen terveysrahaston perustamista. Lähtökohta on oikea. Yksityinen ja julkinen terveydenhuolto tarvitsevat yhtenäisen rahoituspuitteen. Esitys on kuitenkin vielä raakile. Nyt kannattaisi ottaa oppia opetustoimen malleista, missä rahoituksen kanavointi tapahtuu keskeisiltä osiltaan kuntien kautta.
Suomi ansaitsee toimivan valtio-kunta-järjestelmän. Meidän on aika keksiä hyvinvointimallimme uudelleen.