EU-kriitikot nostavat päätään tulevissa eduskuntavaaleissa. Valitettavasti EU:n instituutioiden jatkuva taistelu – EU:n presidentti, korkea edustaja, neuvosto, komissio ja parlamentti – antaa kritiikkiin myös EU:n ulkopolitiikan osalta myös aihetta. EU:lla on silti monia toimijoita paremmat mahdollisuudet toimia rauhanrakentajana ja vakauttajana maailman kriiseissä. Lähi-idän rauhanprosessissa tarvitaan EU:n suurempaa panosta.
Suomessa ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Tosiasiassa, kun EU-asioiden johto kuuluu hallitukselle, hyvin monissa ulkopolitiikan kysymyksissä painopiste on siirtynyt pääministerin ja hallituksen suuntaan.
Poliittisissa puheenvuorossa haikaillaan aika ajoin vanhanaikaisen, vahvan presidentin perään. Puheet muistuttavat kuningasmielisten puheenvuoroja tynkäeduskunnassa vuonna 1918. Ajatus oli silloin, että kansa ei ole kypsää päättämään vaikeista asioista. Olen tasavaltalaisen hallitusmuodon kannattaja, ja toivon, että kuninkaan haikailu jäisi historiaan.
Yhdestä ulkopolitiikan uudesta linjasta näyttää vallitsevan hallituksen ja presidentin kesken yksimielisyys: Suomen tulee vahvistaa kykyään rauhanvälityksessä. Se on yhtaikaa poliittisen tahdon asia, mutta myös määräraha- ja henkilökysymys. Ollaksemme vahvoja ja uskottavia rauhanvälityksessä meidän on jalkauduttava maailman konfliktialueille, ja käytettävä siellä myös humanitaarisen avun ja kehitysyhteistyön panoksia. Suomi on budjetoinut rauhanvälitykseen 0,4 miljoonaa euroa – Norja 100 miljoonaa dollaria.
Venäjä on noussut keskustelunaiheeksi kokoomusjohdon ”Emme anna periksi” –teeman kautta. Tällainen slogan voi lämmittää suomalaista kuulijaa, mutta ei se ole kovin älykäs repliikki kansainvälisissä suhteissa. Hallituksen pöydällä on koko joukko ratkaisemattomia Venäjä-kysymyksiä: puutullit, investointisuoja, elintarvikehygienia, lasten huoltajuuskysymykset, metsäpalot. Jokaiseen näistä tulee puuttua erikseen, mutta niitä ei voi panna yhden sloganin alle. Helpointa olisi, jos asiat ratkeaisivat Venäjän WTO-jäsenyyden ja Venäjä-EU –keskustelujen kautta, mutta entä jos eivät ratkea? Silloinkin on naapurin kanssa elettävä. Viime aikojen keskustelussa on merkkejä siitä, että syntyy helposti presidentin Venäjä-politiikka ja hallituksen Venäjä-politiikka, joissa painotukset näyttävät erilaisilta. Venäjä-politiikassa kansalaisilla on oikeus vaatia presidentin ja valtioneuvoston täydellistä yhteistoimintaa.
Kansainvälisesti kehitysyhteistyöhön kohdistuu kovaa kritiikkiä – esimerkiksi Dambisa Moyon ”Dead Aid” –kirjassa, jota Björn Wahlroos on siteerannut. Suomessa määrärahat kuitenkin kasvavat vuoden 2011 budjetissa, ja suunta on mielestäni oikea. Silti kehitysyhteistyön laatuun pitäisi kiinnittää nykyistä enemmän huomiota. Voisivatko kansalaisjärjestöt alkaa FinnWatch –yritysseurannan tavoin seurata kehitysyhteistyöprojektien tehokkuutta ja etiikkaa? Riippumaton evaluaatio siitä, mitä veronmaksajien rahoilla saadaan aikaan, on aika ajoin tarpeen. Se antaa myös argumentteja meille, jotka puolustamme korkeampaa kehitysyhteistyön tasoa.