Suurin osa savotasta on siis jo tahkottu ja nyt vain pieni loppurykäisy ja homma on paketissa. Tässä vaiheessa alkaa ympäristössä yhä enemmän nousta esiin termejä, joihin kuin varkain asetellaan etuliitteeksi sanoja kulta ja mestaruus. Olalle taputellaan ihan niin kuin kaikki olisi jo ratkennut. Mutta oikeasti yhtään mikään ei ole vielä ratkennut.
”Kolmannesta pelistähän se voittaminen vasta alkaa.” totesi eräs kaiken kokenut ja nähnyt entinen pesäpalloilja tässä taannoin. ”Katkaisupeli on aina se vaikein.” totesi eräs toisen lajin menestynyt palloilija kun juttelimme finaalipeleistä. Molemmat ovat niin oikessa. Tämä ei ole vielä mitään. Moniko kahdeksansadan metrin juoksu on ratkennut ennen viimeistä kaarretta? Viidenkympin kävelyssäkin kisa alkaa vasta viimeisen viiden kilometrin kohdalla. Pujottelussa se viimeinenkin keppi pitää kiertää oikein, muuten peli on menetetty. Toki osa matkasta on taitettu. Olemme hiihtäneet Tour de Skiin viimeisen mäen juurelle, mutta vielä on se rankin vaihe edessä. Se vaihe, joka oikeasti mittaa urheilijan. On pystyttävä nousemaan viimeisenkin vuoren huipulle.
Meidän onnemme on, että meillä on tästä tilanteesta kokemusta. Pystymme laittamaan laput silmillemme ja tupot korviimme viikon ajaksi ja keskittymään edelleen niihin olennaisiin asioihin, jotka valmistavat meitä parhaiten seuraavaan otteluun. Osaamme sanoa olalletaputtelijoille vieläpä oikeasti sitä tarkoittaen, että ei tässä vielä mitään ole saavutettu, kautta on vielä jäljellä. Ja kautta todellakin on vielä jäljellä. Meidän kalentereissamme kauden viimeinen peli on merkitty lauantaille 25.9. Me keskitymme siihen. Teemme asioita sitä silmällä pitäen.
Tässä vaiheessa on helppo tehdä oletuksia, antaa ajatuksen karata, päästää mieli lentoon ja kadota pilvilinnoihin. Se on paljon helpompaa kuin sulkea kaikki mielen ovia koputtelevat houkutukset ulkopuolelle ja pysyä turvallisilla ajatusradoilla. Se on haastavaa. Se on niin haastavaa, että helpoiten siinä onnistuu kun rakentaa mieleensä oman pienen BB-talon, jota isoveli valvoo ja josta ei ole yhteyksiä ulkomaailmaan. No, ulkomaailman välttely onnistuu helposti sosiaalisten taitojen kutistuessa minimiin, kun päässä pyörii vain pesäpallo eikä mihinkään muuhun oikein osaa keskittyä tai muusta puhua. Nämä päivät ovat täynnä rajua kontrollia, joka kohdistuu sisäiseen maailmaan. Yksikin harhaileva ajatus voi pian houkutella mukaansa toisenkin ja näistä puroista syntyy jokia, jotka pian virtaavat valtoimenaan eikä niitä enää voi kahlita. On siis helpompi pysäyttää puro kuin kokeilla, kuinka suuren joen saa padottua. Laput silmille ja korville ja eteenpäin. Kurinalaisuus kunniaan.
On hyvin haastavaa malttaa mielensä viikon ajan. Pitää hermot kurissa ja pää kylmänä. Olisi ollut helpompaa päästä pelaamaan heti toisen finaalin jälkeen kolmatta. Uusi peli heti seuraavana päivänä olisi ollut tervetullut. Sillä hampaan koloon jäi vielä paljon. Ei vastustajaa kohtaan vaan omaa peliä kohtaan. Hämmästyttävää sinänsä, ettemme pelanneet lähellekään niin hyvin kuin ensimmäisessä pelissä ja voitimme silti. Missä vaiheessa saavutimme tason, jossa voittoon tässä vaiheessa kautta ei tarvitse täydellistä suoritusta? No, se taso oli ja meni sunnuntaina.
Ensi lauantaina vaaditaan taas kylmänviileää peliä, teräviä ja tasokkaita suorituksia tilanteesta toiseen, sillä vastassa on juuri niin kovatasoinen joukkue, että jokainen hetki pitää olla valmiina ja tehdä parhaansa. Vähempi ei riitä. Ajatuksen pitää olla koko ajan kasassa. Sen viiden tunnin ajan. Tai kymmenen. Ensimmäisestä vihellyksestä viimeiseen pitää olla läsnä jokaisessa tilanteessa sata lasissa ja valmiina parhaimpaansa jokaisessa hetkessä. Se ei ole henkisesti se maailman helpoin asia. Mutta jos siinä onnistumme, olemme onnistuneet paljossa. Ja onneksi se on vahvuutemme.
Me osaamme sen, koska olemme sitä opetelleet. Näinä kertyneinä kausina meille on kertynyt runsaasti tietoa ja kokemuksia siitä, mitä keskittyminen olennaiseen loputtomassa jatkumossa, kunnes pilli viimeisen kerran viheltää, tarkoittaa ja miten se tehdään. Meille on kertynyt myös kokemuksia sekä itsemme kokemina että vastustajiemme esitteleminä siitä, mitä tapahtuu kun ajatus karkaa tilanteen edelle. Suoritus on tässä, mutta ajatus jo jossain toisaalla. Siitä ei hyvää seuraa. Se on se klassinen kompastuskivi. Ratkaisevan ottelun klassinen kompastuskivi ja se meidän on väistettävä. Sen me tulemme väistämään.