Tai voisi ajatella, että Ruotsi sentään hävisi Hollannissa paljon selvemmin kuin me, jotka pelasimme siellä kunniakkaan tappio-ottelun! Suomalaista jalkapalloasiaa kumpikaan tapa ajatella ei palvele, jos kohta ns. kunnian kukon voitokasta lauluakin saadaan taas pitempään odotella.
Suuret odotukset kieltämättä tekevät häviämisen sietämättömäksi. Häviämistä on kuitenkin huippu-urheilussa siedettävä ja joskus todella pitkään. ”Arvaa oma tilasi, anna arvo toisellekin”, oli presidentti Urho Kekkosen usein käyttämä sananlasku, jolla hän mielellään perusteli ennen kaikkea idänpolitiikkaansa.
Suomalaisessa jalkapallossa ei ole ongelma muiden arvottaminen. Sen sijaan oma tila menee aika usein arvaamiseksi.
”Huonoja pelaajoitako”?
Joitakin vuosia sitten Suomessa keksittiin jalkapalloon viisasten kivi. Päävalmentaja Antti Muurisesta haluttiin eroon erityisesti mediassa ja lähdettiin etsimään messiasta ulkomailta. Ajatus ulkomaisesta valmentajasta ei ole uusi, mutta usein käyttökelpoinen. Tuloksia on tiedossa kaikkialta jalkapallomaailmasta.
Jonkinlainen ongelma lienee se, että ulkomaalainen valmentaja Suomeen tullessaan tuskin tietää liikaa suomalaisen jalkapallon sisuksista, tilasta. Ulkomaalainen valmentaja tuo tullessaan tietotaitoa, jolla etsitään menestystä silloin kun kaikki muu on valmista. Hänen taitonsa on siinä, että osaa jakaa olemassa olevat kortit oikein ja arvioida samalla vastustajan vastaavat. Aina sekään taito ei riitä.
Nuo kortit ovat juuri sellaiset kuin jalkapallokulttuuri on. Ulkomaalainen valmentaja ei voi mitään sille minkä koripalloguruksi Suomessa aikanaan kohonnut Petteri Petersen kuvasi toteamalla joskus, että ”samberi sentään kun Suomessa on niin paljon huonoja pelaajoita”!
Olisi tietysti väärin sanoa, että Suomen jalkapallomaajoukkueessa olisi huonoja pelaajia. Oikeampi ilmaisu lienee, ettei ole riittävän hyviä. Tilanne on siinä mielessä ihmeellinen, että kuitenkin jalkapallo Suomessa kerää enemmän junioripelaajia kuin mikään muu laji. Kansakunnan kokoon ja maajoukkueen menestykseen nähden hämmästyttävän paljon. Lajin kansainvälisyys oletettavasti kiehtoo.
Kansainvälisyys merkitsee myös sitä, ettei lajissa voi Suomen kaltainen maa olla kestomenestyjä. Toisaalta jos junioripohja on niin hyvä kuin se on, ei Suomen pitäisi myöskään olla kestohäviäjä. Muutamaa väläystä lukuun ottamatta häviämisen sietämätön raskaus kuitenkin pukee meillä lajia. Nyt puhutaan siis ainoastaan pojista ja miehistä.
Juniorien tuominen ja valmentaminen aikuisiän huipuiksi ei ole helppoa. Samat ongelmat löytyvät yleisurheilusta, hiihdosta ja muista palloilulajeista. Jalkapallon pohja on kuitenkin Suomessa niin poikkeuksellisen hyvä – niin ainakin väitetään – että jotain suomalaisesta jalkapallovalmennuksesta ja kasvatuksesta puuttuu. Ehkä keskustelu tästä aiheesta olisi nyt ottaa ohjelmaan, kun kolme perättäistä tappiota EM-karsinnassa harmittaa.
Tapaus Baxter
Unkari-tappion jälkeen nykyinen päävalmentaja Stuart Baxter julisti lähes sanasodan suomalaista mediaa vastaan tai päinvastoin. Ottaahan se tietysti kunnialle ammattivalmentajaa, jota kaukaisen jalkapallomaan, Suomen media lähtee erottamaan.
Baxterin vastahyökkäyksestä voi päätellä, ettei hänen käsityksensä suomalaisesta jalkapallon mediakulttuurista kovin korkea ole. Saattaa olla, ettei hänen käsityksensä suomalaisesta jalkapalloilusta yleensäkään ole kovin korkea.
Outoa oli jo kevään episodi, jossa Baxterista piti tulla skottilaisen Celticin neuvonantaja, vaikka moisen pestin olemassaoloa sitten joukolla kiellettiinkin. Siinä saattoi muuten olla virheen siemen. Tuskin Baxterin panosta maajoukkueessa olisi vähentänyt käyminen Ruotsin sijasta silloin tällöin kotimaassaan ”oikean” jalkapallon asioissa.
Näinhän on käynyt esimerkiksi italialaisen Mauro Berruton tapauksessa. Lentopalloliitto viisaasti ymmärsi, että Berruto haluaa myös valmentaa Italiassa seuratasolla ja pystyy silti hoitamaan myös Suomen maajoukkueen. Voi olla, että Berruton kohdalla kysymys oli myös taloudellinen, mutta Baxteriakaan kenties ei olisi pitänyt sulkea ainoastaan Suomen kuvioihin.
Tällä hetkellä on tietysti vaihtoehtona, että Baxterin työt maajoukkueessa loppuvat. Se lienee aika kallista, koska palkka varmaankin juoksee sopimuskauden loppuun. Sitä paitsi miksi Baxterin pitäisi nyt lopettaa? Tai miksi heti tappion jälkeen Hyypiältä tai Litmaselta median lähes ensimmäinen kysymys oli loppuivatko maajoukkuepelit nyt tähän? Moista tuskin olisi kysytty, jos Unkari olisi kaatunut!
Nyt ollaan tilanteessa, että jos joskus halutaan menestyä pitää tämäkin EM-karsinta pelata loppuun niin tehokkaasti kuin mahdollista. Ottaa oppia ja hankkia niitä erillisvoittoja, joiden kautta linjakas menestys joskus saattaa olla mahdollista.
Meillä jalkapallossa odotukset ovat aina niin ylimitoitetut, että teorian heiketessä ryhdytään lähes peruuttamaan. Eteenpäinhän tässä huippu-urheilussa pitää pyrkiä. Tehköön Baxterkin palkkansa eteen nyt töitä tulevaisuuden löytämiseksi. Eihän hän huono valmentaja ole.
Ehkä vähän hidasoppinen, mikäli on tullut äitiinsä. Baxterin mukaan hänen äitinsä nimittäin oli katsonut 35 vuotta isän autolla ajamista, eikä silti koskaan oppinut. Mielenkiintoista olisi tietää kokeiliko äiti joskus vai katseliko vaan?
Sen verran vielä takaisin jalkapalloon, että jatkokarsinnassa suositeltavaa olisi yritys löytää maajoukkueelle samankaltainen rytmi mitä Euroopassa lähes kaikilla huippumailla on käytössä. Vauhti otteluissa ja sitä kautta voittamisen tahto ovat korkealla.
Asiantuntematonkin näki Unkari-pelissä varovaisuutta, joka johtui tietysti karsintatilanteen luomasta voittamisen pakosta, ei tahdosta. Nyt kun karsinta jatkuu, olisi mahdollisuus ottaa kunnolla riskejä ja opetella luottamaan omiin mahdollisuuksiin ja kykyyn voittaa. Siinä olisi Baxterillekin loppupalkan verran hommelia.
Arto Teronen