Muutama reissu ensihätään karistaa tehokkaasti työuran tuomat paineet ja rasitukset. Ensimmäiselle mukaan lähtee golfbägi, toiselle suksipussi. Kolmannelle ilmeisesti pääsee mukaan myös elämänkumppani. Olen aina pitänyt Karista.
Muistelmista emme keskustelleet, mutta arvelen, että tavalla tai toisella kuulemme Karista vielä. Neljä vuosikymmentä toimitustyötä eri rooleissa antaa liki pohjattoman kaivon mistä ammentaa.
Itselleni jäi yhteisistä reissuista ja kokemuksista monta tarinaa kerrottavaksi, tässä niistä tärkeimmät.
Muutoksen tuulet
Istuimme Jokisen Juhan kanssa Val di Fiemmen MM-hiihtojen aikaan, talvella 1991, majatalomme saunan lauteilla, kun uutinen tavoitti meidät. ”Kari Mänty on uusi päällikkömme.”, julisti viestintuoja. Jätimme hänet henkiin. ”Muutoksen tuulet puhaltavat.”, kuittasi Juha maailmanmiehen tyyneydellä. Bingo.
Kari tuli Lontoosta, Ylen kirjeenvaihtajan tehtävistä. Niinpä toimitustyötämme alkoi nopeasti ohjata laadukkaan brittitelevision piirteet. Pohdimme näkökulmia ja teimme juttuja muustakin kuin senteistä ja sekunneista. Kisastudion valot syttyivät, ja asiantuntijat ilmestyivät selostuskoppiin kultakurkkujemme rinnalle.
En väitä, että kaikki muutokset ovat yksinomaan Karin ansiota, mutta vahvana uudistajana ja katalyyttinä hän urheilutoimituksemme murroksessa joka tapauksessa toimi.
Karvareuhka
Kari osallistui itse mielellään haalarihommiin, milloin rakovalkealla karvareuhka takaraivollaan, milloin persoonallisen näköiset kuulokkeet korvillaan vaikkapa yleisurheilukentän laidalla. Erään kerran urheilun moniottelijan tie vei myös formulavarikolle.
Varikkosuoralla astelleessaan Kari huomasi, että hänen kulkukortistaan puuttui muutama leima, kaikki ovet eivät auenneet. Monessa formulaliemessä keitetty Jokisen Juha neuvoi kääntymään toisen pienen suurmiehen puoleen. Niinpä Kari asteli yksinvaltias Bernie Ecclestonen motorhomen ovelle ja koputti kuuluvasti.
Arvelen, että suljettujen ovien takana seurannut keskustelu käytiin sekin kuuluvalla äänellä. Palaverin tarkkaa lopputulemaa en tiedä, mutta muistelen, että tarvittavat leimat löytyivät.
Seuraavalle formuloiden selostusreissulle lähdinkin sitten minä. Juha puolestaan lähti hyvissä ajoin kovasti ennenaikaiselle eläkkeelle. Silkkaa sattumaa, otaksun.
Marja-Liisa
Muistan tietysti Marja-Liisan, ja hämmentyneen oloisen yhdysvaltalaisen seiväsmiehen, jota Kari erehdyksessä luuli erääksi toiseksi. Juuri häneksi, joka samanaikaisesti käveli taustalla kuvan poikki seipäät olallaan. No, sellaista sattuu. Eikä se pahasti satu, sillä kaikkeen tottuu. Kokemuksesta tiedän.
Päällimmäisenä muistan kuitenkin kivenkovan ammattilaisen, joka esimerkillään näytti kuinka hommat hoidetaan. Muistan päällikön, joka osasi vaatia, mutta myös opettaa, tarvittaessa kädestä pitäen.
Vaimonikin muistaa.
”Kari ehtikin jo soittaa…”, tuli vaimoni sanomana tutuksi urani alkuvuosina, aikaan ennen matkapuhelinten, ehdittyäni Urheiluruudun juontohommista kotiin. Kohta puhelin jo soikin kutsuvasti uudelleen, ja kävimme päällikön kanssa rakentavan keskustelun illan lähetyksen sisällöstä.
Porvoon putkityö
Muistan elävästi jalkapallon MM-kisat vuonna 1994. Palloa potkittiin Yhdysvalloissa, mutta studiota juonnettiin sillä kertaa kotisuomessa. Kari johti joukkojaan edestä, ja matkusti selostajien kanssa paikanpäälle Amerikkaan. Studiotiimi valvoi aikaerosta johtuen öitään Pasilassa.
Siihen aikaan Ylen kisastudiossa jakoi asiantuntemustaan myös Porvoon pikkujättiläinen, Pasi Rautiainen.
Pasi saapui ensimmäiseen lähetykseemme kokeneen ammattimiehen elkein, pikkutakki rennosti olkapäällä heilahdellen. Hetki ennen lähetyksemme alkua Pasi kiskaisi takin ylleen, ja kuinka ollakaan. Takin rintamukseen oli ilmeisesti omin pikku kätösin, ristipistolla, ommeltu postimerkin kokoinen mainos, jossa muistaakseni luki ”Porvoon putkityö”.
”Ei käy!”, ilmoitin, ”Ylessä emme voi mainostaa.” ”Tapsa, c´moon, totta hitossa käy.”, kuittasi Pasi. Jouduin hankalaan rakoon ja nopeasti altavastaajaksi. Vain nopea yhteydenotto pääkallonpaikalle pelasti nahkani. ”Mitä tehdään?”, kyselin alkutunnuksen jo pyörähtäessä käyntiin. ”Tee, kuten minäkin tekisin.”, kuului Karin terävä vastaus.
Lähetys onnistui mainiosti, Porvoon moottoriturpa hyrisi isoilla kierroksilla. Ja pikkutakki odotti kotimatkaa kiltisti studion narikassa. Kumma kuinka paljon saa aikaan rajattomalla itseluottamuksella, vaikka vain lainatulla.
Aina kannattaa ottaa
Seuraavalle jalkapalloreissulle, vuoden 1996 EM-kisoihin pääsin jo mukaan reportteriksi. Kari lähti tietysti matkaan, ja niinpä kiersimme Englannin jalkapallopyhättöjä yhdessä nelisen viikkoa. Louhen Risto ajoi ja kuvasi, minä väänsin juttuja, Kari neuvoi ja opasti.
Pääsin kaksikon matkassa käytännön ammattikouluun, jossa opin jutunteosta ja kuvankäytöstä enemmän kuin aikaisempina vuosina yhteensä. Opin myös, että oluelle kannattaa pysähtyä aina tilaisuuden tullen. Sekin oppi näyttäisi menneen perille.
Jalkapalloreissumme jälkeen Kari lähti Vaasaan, Pohjalaisen päätoimittajaksi. En usko, että yhteinen matkamme vaikutti lähtöpäätökseen, sillä muutaman kerran Vaasassa käydessäni ovet olivat aina auki, ja viski ensiluokkaista.
Vielä kerran pohjalainen veri veti kuitenkin takaisin Yleisradioon, ja vielä kerran myös urheilutoimituksen päälliköksi.
Toisella kierroksella, kuten usein käy, miehestä paljastui uusia piirteitä. Seestyneempi ja sovittelevampi Mänty seisoi kuitenkin juurillaan. Journalismista ei sopinut koskaan tinkiä. Ja meitä duunareita ei saanut koskaan jättää yksin vastoinkäymisten kohdatessa. Kari puolusti omiaan tarvittaessa terrierin lailla.
Männyn Tapsa
Minua ja Karia yhdistää, paitsi yhteinen historia, myös ulkonäkö. Yli puolitoistametrinen salskea varsi, silmälasit ja otsalta jo aavistuksen harventunut kuontalo. Komistuksia siis molemmat.
Olen matkan varrella törmännyt tietynlaiseen yhdennäköisyytemme useasti.
Kauan sitten, ennen muuttoani Tampereelle, matkasin Manseen työasioissa. Otin kollegojeni suosituksesta huoneen Tammerkosken partaalla kohoavasta hotellista. Kehuivat talon tanssiravintolaa maakunnan parhaaksi.
Aulabaarissa ensimmäistään siemaillut, työvuosien jo patinoima kaupparatsu vahvisti tarinan. Hänen mukaansa huoneen hintaa kuului usein aamupala Hervannassa. Siitä huolimatta rohkenin hetkeksi peremmälle.
Eipä aikakaan, kun huomasin jutustelevani varsin viehättävässä naisseurassa. Esittelin itseni tapojeni mukaan Tapsaksi. Tarinaa riitti pikkutunneille asti, ja kun lopulta maltoin lähteä, pahoittelin, että valvotin seuralaistani suotta.
”Ei haittaa, ollenkaan. Voinhan aina kertoa, että Männyn Tapsa valvotti…”, kuului vastaus ilmeenkään värähtämättä. Poistuin paikalta vähin äänin. Karille muistin kuitenkin mainita asiasta. Muistaakseni.
Pitää kehrata
Vietimme koko toimituksemme voimalla Karin läksiäisiä Oopperassa, Jorma Uotisen taiteilijajuhlaa seuraten, ja myöhemmin Storyvillen uumenissa rennommasta kulttuurista nauttien.
Ihailimme Uotisen karismaa ja häpeilemätöntä kykyä nauttia esiintymisestä ja yleisön ihailusta. ”Pitää kehrata!”, tiivisti Kari jokaisen esiintyjän huoneentaulun. Siinäpä se, lyhyesti ja tyhjentävästi.
Ajattelin kehrata. Kiittää mukavasta illasta, opista ja neuvoista, esimerkistä. Antoisia eläkepäiviä, Kari.
Männyn Tapsa