Näin jälkikäteen ajateltuna on se aika uskomaton juttu, mutta kun kaudet ovat seuranneet yksi kerrallaan toinen toisensa jälkeen niin hengissä ja suhteellisen tervejärkisenä niistä on selvinnyt. Mutta myönnettävä on, että kyllä tämä ainainen mestaruuden tavoittelu ottaa voimille. Ei nämä finaalipaikat helpolla tule. Ja kun miettii, kuinka monta kertaa näinä vuosina on
- lähtenyt harjoituksista varmana siitä, että kunhan tämän kauden jaksaa loppuun, niin sitten en koskaan enää koske räpylään tai mailaan
- seisonut pelikentällä ja miettinyt, onko tässä kaikessa sittenkään mitään järkeä
- havahtunut keskellä yötä tuijottamasta kattoa ja pohtivansa, että mistä vauhdeista se Pöntisen Tiia nyt mitäkin lyö
niin helmitaulussa loppu tulee vastaan hyvin nopeasti. Ja lähes yhtä monta kertaa on joutunut selittämään itselleen ja aika monesti myös läheisilleen, että kyllä tämä kuitenkin loppujen lopuksi on kaiken vaivan arvoista. Että lopussa se kiitos seisoo. Ja aika monessa lopussa se kiitos onkin seisonut.
Lauantaina sen taas sai kokea. Euforisen tunteen, kun moninaisten vaiheiden, jotka eivät ole olleet niitä helpompia, keskellä saavuttaa asian, mikä eteen on raatanut ja mihin on uskonut, vaikka aina ei ole mitään konkreettista pelkän uskon tunteen vahvistukseksi ole ollutkaan.
Kun sen tunteen vielä saa kymmenen huumaavan sekunnin ajan jakaa viidentoista ihmisen kanssa niin kyllä parit unettomat yöt ja pelihousujen repimiset ovat sen arvoisia. Voitimme Lapuan ja tavallaan ylitimme itsemme saavuttamalla finaalipaikan. Tiedän, että monesta ulkopuolisesta se on ollut itsestään selvää, mutta meille itsellemme se ei sitä ole ollut. Niin vain kaikki voimavarat joita pelin kehittämiseen videoiden, palavereiden, pelivälineiden ja toistemme ajatusten äärellä on vuodatettu toimivat ja pelimme nousi tasolle, jolla taistellaan Suomen mestaruudesta. Taistelua siitä toivottavasti tuleekin.
Usein ajatellaan, että finaaleissa on kyse voittamisesta ja häviämisestä. Että korkeimmalle nousee se, joka joka janoaa voittoa tai vihaa häviötä enemmän. Joissakin tapauksissa tämä on varmasti tottakin. Me olemme oppineet lähestymään asiaa eri näkökulmasta. Me lähdemme ajatuksesta, että suorituksen hallinan kautta on mahdollista saavuttaa haluttu lopputulos.
Tuo lopputulos ei kuitenkaan ole täysin omissa käsissä, koska kentällä on toinenkin joukkue, joka yksinkertaisesti voi olla parempi. Siihen me emme voi vaikuttaa. Me voimme hallita vain omaa suoritustamme ja pelata hallittujen suoritusten jatkumossa niin kauan kunnes tuomari viheltää pilliin pelin loppumisen merkiksi ja sitten katsomme tulostaululta, miten pärjäsimme.
Voittaminen on seuraus, ei tekemisen ydin. Voittaminen on liian epämääräinen käsite, jotta siihen voisi keskittyä. Me emme siis lähde voittamaan finaaleja, lähdemme tekemään omaa suoritusta. Keskitymme vain ja ainostaan omaan tekemiseemme. Siihen ainoaan asiaan, joka on hallussamme.
Meillä usko omaan tekemiseen on kova. Pelimme on pikkuhiljaa loksahtamassa kohdilleen. Kalkkiviivoilla etten sanoisi. Vielä runkosarjassa nähdyt pallon pomputukset ulkopelissä ovat historiaa, eikä helppoja juoksuja Lapua-sarjassa juurikaan nähty. Sisällä kovien lyöntien tehot on vihdoinkin saatu puheista tekojen tasolle ja läpilyöntejä on syntynyt pudotuspeleissä melkeinpä enemmän kuin runkosarjassa yhteensä. Uskomme pystyvämme haastamaan Porin ylpeyden ihan kunnolla finaaleissa.
Toisaalta mikäs sen mukavampaa Pesäkarhuille kuin antaa meille kunnon näpäytys ja jatkaa suvereenia taivaltaan ja todistaa vielä kerran ylivoimaisuutensa ja riepotella meitä miten sun sattuu puhtaasti kolme nolla ja pokata mitalit ja pokaali pois kuleksimasta. Ah, tätä rinnassa elävää mielenrauhaa koettelevaa odotuksen, innostuksen ja jännityksen tunnesotkua. Voiko tätä koukuttavaa tunnetta saavuttaa missään muualla kuin urheilun maailmassa?