Paikallisen median mukaan saavutimme otteillamme vain torjuntavoiton. Jännä, miten tasaväkisiä miesten välieräkamppaluita kuvattiin sanalla taisteluvoitto, mutta meidän otteissamme taistelua ei nähty, vaikka ensimmäinen välierä oli kentällä, pelipaitojen sisällä, hyvin totista ja tasaista taistelua voitosta. Mutta ehei, me vain torjuimme voiton itsellemme. Ja jotenkin heidän mielestään vielä vaivoin. Ja toki torjuimmekin. Lapua rakenteli enemmän takatilanteita, mutta torjuimme hyökkäykset erinomaisella ulkopelillämme.
Kuka oikeasti vielä tässä vaiheessa kautta odottaa meiltä juoksujuhlia ja hurlumheitä? Kuka sellainen, joka on seurannut otteitamme tällä kaudella, kuvittelee, että olisimme kukistaneet Lapuan mennen tullen leikitellen? Kuka ylipäänsä odottaa sitä koskaan välierissä?
Vain sellainen, joka pohjaa odotuksensa aiempien kausien menestyksiin ja nimilistan kovuuteen. Aiemmat vuodet antavat kokemusta, joka auttaa tiukoissa tilanteissa, mutta armoton tosiasia kuitenkin on, että kaikki pitää silti tehdä joka kausi uudestaan. Pohjat on rakennettava, seinät pystytettävä ja harja nostettava. Yksikään suoritus ei tule ilmaiseksi, ei edes halvalla.
Yksikään juoksu ei ilmesty tulostaululle, koska olemme puolustavia mestareita. Me emme ole olleet vakuuttavia sisäpelissämme tällä kaudella. Jokainen, joka on seurannut naisten superpesistä tällä kaudella tietää sen. Emmekä me yritä edes peitellä sitä tosiasiaa. Olemme pyrkineet rakentamaan väkivahvan ulkopelin, joka antaa meille mahdollisuuden voittaa niillä muutamilla juoksuilla, joita tiukoissa kamppailuissa tehdään. Emme me perusta pelaamistamme ajatukselle ”Tehdään enemmän juoksuja kuin vastustaja”. Ideologiamme pohjaa ajatukseen ”Annetaan vähemmän juoksuja kuin vastustaja”. Ja sillä olemme pärjänneet ihan mukavasti.
Mietitäänpä oikeasti tilannetta, jossa kohtaamme Lapuan, joka sijoittui runkosarjassa heti meidän jälkeemme kolmanneksi. Me saimme 52 pistettä, Lapua 51. Me teimme 264 juoksua, Lapua 224. Meitä vastaan tehtiin 97 juoksua, Lapuan kentästä jouksuja otettiin 80. Ja lähtökohtana vielä tosiasia, että Lapua voitti runkosarjan viimeisimmän kohtaamisemme Hippoksella.
Kyllä. Ensimmäinen välierä oli torjuntavoitto. Mutta vain sanan voi ottaa edestä pois. Vastakkain ei ollut David ja Goljat, jossa Goljat voitti vain vaivoin. Kyllä kentällä pelasi kaksi hyvin tasaväkistä joukkuetta. Tällä kaudella me joudumme haastamaan itseämme tavalla, jota emme ole joutuneet aikoihin tekemään.
Ymmärrän hyvin, miten Ranska ajautui jalkapallon MM-kisoissa joukkueen sisäisten ristiriitojen aiheuttamaan kaaokseen, jonka lopputulos on tiedossa. Ymmärrän myös puolustavana mestarina kisoihin lähtenyttä Italiaa, joka ei saanut itsestään mitään irti ja tuotti kansalleen pettymyksen.
Totta kai molempien olisi pitänyt pystyä parempaan ja molemmat voivat nostaa kättää pystyyn epäonnistumisen merkiksi. Mutta ymmärrän molempia tilanteita hyvin. Ymmärrän, että huippuluokan nimilistan omaava palloilujoukkue ei saa itsestään irti sitä, mitä nimilista antaisi odottaa. Miksi? Nimet ovat paperia. Nimet luovat mielikuvia tehdyistä uroteoista ja saavutetuista menestyksistä. Menneistä asioista.
Nimi selässä ei kuitenkaan tee ainoatakaan suoritusta kentällä. Sen tekee se ihminen paidan sisällä. Ja ihminen on ihminen. Kukaan meistä ei ole kone. Ei edes Kiritär, vaikka joillekin sellainen mielikuva vaikuttaa syntyneen. Onneksi me olemme tällä kaudella murskanneet sellaiset mielikuvat. On hyvä antaa ihmisten huomata, että urheilu ei ole helppoa eikä yksinkertaista. Se vaatii verta, hikeä ja kyyneleitä. Ja menestys vaatii niitä ainakin kaksinverroin. Me olemme osan jo vuodattaneet, jotta olemme päässeet edes tähän asti. Ja kyllä, käytin sanaa edes.
Tähän pisteeseen pääsy on ollut pitkä matka. Ja tulemme vuodattamaan vielä lisää, jotta pääsisimme haastamaan Poria finaaleissa. Vielä pitää voittaa yksi peli kolmesta. Meidän molempien. Mestaruuden voittaminen on vaikeaa, uusiminen vielä vaikeampaa. Kun pyrkii voittamaan kuudennen peräkkäisen mestaruuden, niin mikä vaikeusaste riittää mittaamaan sitä?
Kirittäret