Näin on muuten sanottu jo viimeiset sata vuotta, minkä voi kukin halutessaan todentaa tutkimalla vaikka vanhoja lehtiä ja muita julkaisuja. Sata vuotta ei edes taida riittää.
Monia urheilujohtajia on menestymättömyyden hetkellä haastateltu samoista asioista ja ratkaisuksi on aina tarjottu, että ”pitäisi tehdä sitä ja tätä, tarvitsisi panostaa siihen ja siihen”! On toki luonnollista, että haastatteluissa vastaukset noudattelevat yleisiä linjoja ja ratkaisuihin tarvitaan aikaa. Ideoita ja malleja ei synny mikrofonin tai nauhurin edessä, mutta aika vähän niitä on historiassa syntynyt niiden jälkeenkään. Tosin on jokunen juttu jäänyt kyselijöiltäkin seuraamatta, uutiseksi on riittänyt se kun on vakavana sanottu, että ”pitäisi tai tarvitsisi”!
Täysin väärin olisi toisaalta väittää, ettei suomalaisessa huippu-urheilussa olisi aina ollut halu kehittää ja kehittyä. Ongelmana vain on, että naruilla on aina ollut niin paljon vetäjiä, että on syntynyt nukketeatteri, jonka muuten hyvin etenevällä näytelmällä ei koskaan ole ollut esittää lopuksi yhtenäistä koostetta. On tehty ratkaisuja joista on ollut hyötyä, mutta yhtenäistä halua puhuttaessa kokonaisuutena suomalaisesta huippu-urheilusta ei ole koskaan onnistuttu konkretisoimaan.
Joko ei ole ollut halua ja rohkeutta tai ei ole ollut valtaa. Ei ole ollut uskallusta koota yhtä palapeliä, vaan jokaisella on ollut omansa. Kun siihen vielä lisätään vahva henkilökohtaisen edun osuus, niin sinänsä hyvät ja oikeaoppiset palaset ovat jääneet puuttumaan. Peli on jäänyt usein kesken.
Nyt on kenties kaikkien aikojen mahdollisuus tehdä ensimmäinen urheiluyhtenäinen palapeli. Sen tekijäksi on valittu joukko urheilun tuntijoita, joiden on palkkansa ansaitakseen käytännössä pakko esittää jotain kouriintuntuvaa – tuo vanha ilmaisu kuvaa hyvin sitä mihin on pyrittävä. Enää ei riitä mietintö, jossa esitetään muutama fakta ja päälle hurskas toivomus. Esityksen pitää kertoa mitä pitää tehdä ilman konditionaaleja!
Kriisejä on ollut ja tulee olemaan
Tällä hetkellä suomalainen huippu-urheilu on vähän samanlaista kuin Tommi Evilän urheilu-ura. Joskus tulee loistava sattuma, mutta suurin osa ajasta ja sitä kautta tuloksista jäävät touhuttaessa uhoamisen ja syy-seuraussuhteen hämyisään selityksen maailmaan. Nyt kun hiihto on saanut jollain lailla sotkunsa ainakin järjestyksen tielle, saisi kansan suosikeista yleisurheilu eniten vastattavakseen kriisistä, mutta sille onneksi on olemassa myös jalkapallo. Sillä on oma kriisinsä – odotusten ja todellisuuden välinen kuilu ollut käytännössä olemassa juurikaan kutistumatta aina.
Jalkapallolla on kuitenkin niin vankka mediatuki, ettei sen kriisiä joko haluta tai sitten ei vain huomata. Tuloksellisesti kriisi näkyy erinomaisen hyvin europeleistä esimerkkinä esimerkiksi Honka, joka putosi walesilaiselle Bangor citylle. Saattoi olla mahdollisen nöyryytyksen vuoksi hyvä kun putosi, sillä kyseinen walesilaisjoukkue hävisi seuraavassa ottelussa portugalialaiselle Maritimolle 2-8! Pitkälle ei yksikään suomalaisjoukkue europeleissä ole pötkinyt sitten HJK:n ja vuoden 1998. Jalkapallossa evilämäiset loistavat sattumat ovat olleet aika vielä harvemmassa!
Hongan valmentajan Mika Lehkosuon mukaan suomalaisessa jalkapalloilussa tarvittaisiin lisää kansainvälisiä otteluja. No niitähän saisi, jos voittaisi. Aina tulisi karsintavaiheessa ainakin pari lisää.
Toki on selvää, että seurajoukkuetasolla muualla Euroopassa Kyprosta myöten pystytään palkkaamaan tehokkaampia ulkomaalaisia, eikä huippujoukkueilla lähtökohta enää ole kansalaisuudessa niin paljon kuin Suomessa. Toisaalta ei kovin vahvalta näytä maajoukkueenkaan tulevaisuus. Niin paljon ei skottimediakaan pysty valehtelemaan tai ymmärtämään väärin, ettei edelleen oikeutettua olisi vahva epäilys nykyisen maajoukkuevalmentajamme sitoutumisen asteesta tehtäväänsä. Baxter-Celtic-Palloliitto, oliko se nyt kolmiodraama, tuotti joka tapauksessa mukavaa kesäviihdettä, vaikka taustalla ihan vakava asia onkin.
Veikkausliiga on sitten asia erikseen. Arvaan, että reilu tappio pesäpallolle kaivertaa jalkapallopäättäjiä, vaikka itse asiassa pitäisi ajatella ihan muita asioita ja jättää vertailut. Se on juuri sitä pienellä palapelillä puuhaamista, joka ei suomalaista huippu-urheilua vie kokonaisuutena eteenpäin.
Yleisurheilussa ilahduttavaa oli, että huippu-urheilujohtaja Jarmo Mäkelä on rohkeasti ottanut esiin suuren remontin tarpeellisuuden. Virkansa puolesta hän on toisaalta todennut, että yli 40 prosenttia Barcelonan urheilijoista urheili vähintään omalla tasollaan. Yleisurheilun tasosta huippu-urheiluna se ei tietenkään kerro mitään.
Halutaanko huippu-urheilua?
Pian siis aloittaa työnsä projektiryhmä, jonka pitäisi luoda suomalaiseen huippu-urheiluun viisasten kivi. Aikanaan alkemistit sitä yrittivät kehittää tavoitteenaan luoda muista metalleista kultaa, suomalaiselle huippu-urheilulle riittäisi vaikkapa sellainen, jolla voitaisiin saavuttaa muitakin kuin kultamitaleja, ennen kaikkea tapa huippu-urheilla hyvin, tasokkaasti ja tasaisesti. Luoda sitä jännitystä ja viihdettä, jota huippu-urheilu parhaimmillaan tarjoaa.
Suurin pelko tuon projektiryhmän tiimoilta on heräämässä siitä tosiasiasta, että sen jäsenenä olisi halunnut olla suuri joukko suomalaisia ”urheiluguruja”. Jo nyt on kuulunut soraääniä rannalle jääneiltä. Ei julkisesti, mutta keskustelu omasta paremmuudesta verrattuna valittuihin on nostanut päätään siellä ja täällä. Julkisesti siihen on uskaltanut ottaa kantaa vain Juhani Tamminen, joka Seura-lehden haastattelussa on peittelemättä ja kaartelematta korostanut miten paljon hänellä olisi ollut ryhmässä annettavaa.
Olennaista olisi, että projektiryhmä saisi kaiken tuen ja kannustuksen, jotta se voisi saada aikaiseksi jotain selkeämpää ”kuin pitäisi tai tarvitsisi”-esityksiä. Jotain jolla voitaisiin mitata löytyykö suomalaisesta urheilusta yhteistä halua vai vetäydytäänkö taas takaisin kammioihin omien palapelien pulmiin kuten monet veikkaavat jo ennakolta.
Nykykriisin aikaan urheilujärjestöjä, erityisesti SLU:ta on syytetty puuhastelusta kun se satsaa niin paljon ja etsii myös näkyvyyttä nuorille, tasa-arvolle, eettisyydelle ja muille urheilun julkisen moraalin kannalta tärkeille aiheille. Sen on väitetty unohtaneen huippu-urheilun tykkänään. Varmasti niin on korostuksissa tapahtunutkin.
Ei elämä voi kuitenkaan olla pelkää huippu-urheilua, ei urheiluelämäkään. Vastaavasti taidekulttuurissakin harrastetaan nuorten parissa tai viedään sanomaa vanhuksille, mutta silti siinäkin on se terävin ja näkyvin huippunsa. Samalla tavalla Suomessa tarvitaan huippu-urheilua, mutta se ei saa olla muuta poissulkevaa. Eivät urheiluresurssit hyvinvointivaltiossa voi niin pienet olla, että ne voivat elättää vain yhden osan kokonaisuutta.
Siinä on projektiryhmälle suurin haaste. Sen on selvitettävä miten ja millaista urheilua Suomessa on syytä ylläpitää niin, että huippu-urheilu on sen menestyvä osa? Eipä käy katteeksi!
Paineita ulkoapäin tulee riittämään, ehkä sisältäkin. Näinköhän projektiryhmän ”pitäisi” ennen suoritustaan hoitaa henkinen valmennuksensa kuntoon?