Senkin vuoksi on ollut mukava lukea ja kuulla, että ”kävelijä Jarkko Kinnunen on ottanut tänä vuonna kehitysaskeleita”! Mitäpä muuta kävelijä voisi ottaakaan. Askeleita on kertynyt jopa niin paljon, että jos Kinnunen olisi laitettu etukäteen syksyllä kävelemään kohti EM-kisakaupunkia, niin jonkun olisi täytynyt olla pysäyttämässä – muuten päätepiste olisi ollut vasta reilut 300 kilometriä Madridista etelään!
Antti Kempas ei Pekingin sankareista EM-kisoihin yltänyt, mutta Jarkko Kinnusesta, joka Berliinissä käveli hienosti MM-yhdeksänneksi, on nyt yhtäkkiä tullut yksi suurimmista mitalitoivoista EM-Barcelonassa. Realismi pakottaisi kai tässä yhteydessä toteamaan, että myös yksi harvoista mitalitoivoista…
Kävelyllähän oli aikanaan Suomessa ihan oma liitto, jota kaksikymmentä vuotta (1971-91) johti Fruntzen akateamiankin käynyt eversti Väinö Kangaspunta. Suomen Urheiluliitossa kävelyä ei yleisurheilulajiksi noteerattu, mutta sitten mieli muuttui ja liitot yhdistyivät. Valentin Konosen ja Sari Essayahin johdolla lähes kahmittiin mitaleita, eikä enää kukaan yleisurheilun sisällä aseta kävelyä kyseenalaiseksi yleisurheilulajina. Ja niin myös Jarkko Kinnunen on noussut mitalisuosikiksi.
Viikonvaihteessa tuli valitettavasti hälyttävä uutinen. Uskottavasti ennätystään EM-kisoissa parantamaan lähtenyt Kinnunen kärsii jännetuppitulehduksesta, joka on ilmestynyt sääreen viimeistelyleirillä. Onko siis kehitysaskeleita tullut liikaa? Olisiko pitänyt pysähdyttää harjoituskilometrit jo Barcelonassa, eikä jatkaa kohti Espanjan aurinkorannikkoa? Kuka sen tietää, urheilu on arvaamatonta.
Kun väärä mies vei sohvan…
Jarkko Kinnunen on niin ulospäin suuntautuva ja tavoitteellinen urheilija, että harmittaa hänen puolestaan. Aina voi toivoa, että jännetuppi rauhoittuu, mutta odotuksia kannattaa ehkä ainakin hiukan julkisuudessa hillitä. Varmaa on, että Kinnunen ensi perjantaina (30.7) matkaan lähtiessään kaikkensa yrittäessään saa aikaan draaman kaaren, jota kelpaa katsella ja kuunnella kävi miten kävi. Puolen sadan kilometrin kävelyssä on aina lähes oopperamaisia tuskan piirteitä, kuten niin monista aikaisemmista kisoista olemme oppineet.
Julkisuudessa ollut lause ”kävelijä on ottanut kehitysaskeleita” naurattaa, koska se kirjallisena kapulakielenäkin on osuva. Joskus sanat vain sattuvat hassusti paikalleen. Muistan eräänkin koripalloselostuksen, jossa todettiin, että ”pelaaja heitti hyvin kehä kolmosen takaa.” Yhtä sattuva oli selostajan toteamus olympiakisojen miesten selkäuinnin lähdössä: ”ja nyt kilpailijat tarttuvat palleihinsa”…
Kesällä kai naurattaa enemmän. Kuten nauratti seiväshypyn kaksinkertaisen Euroopan mestarin Eeles Landströmin kertomus eräästä kilpailusta Raisiossa 1950-luvulla. Landströmille soitettiin ja pyydettiin mukaan kilpailuun. Jo puhelimessa sovittiin myös korvauksesta.
Eeles oli siihen aikaan perustamassa perhettä ja keksi, että kunnon sohva olisi hyvä korvaus. Sehän sopi järjestäjille, jotka hankkivat sohvan palkinnoksi voittajalle. Sitten Eeles erehtyi kysymään tuleeko kisaan mukaan muita edes kohtuullisia hyppääjiä, mutta siihen eivät järjestäjät olleet varautuneet. Haluttiin vain Landström vetämään yleisöä kentälle.
No Eeles, joka halusi kuitenkin jonkinlaisen kilpailun, soitti itse Matti Suhoselle, joka lupasi tulla mukaan. Ei liene vaikea arvata miten kilpailussa kävi. Suhonen voitti ja vei Eeleksen sohvan…
Ramblerin eriväriset johdot…
Kesällä on tullut syvennyttyä myös Lontoon olympiavoittajan ja kansakunnan trubaduurin Tapio Rautavaaran värikkääseen elämään, josta on saatu paljon lisäymmärrystä kiitos tyttärien Leenan ja Irman. Kesäisiin tarinoihin sopivan hauskan episodin sankarin elämästä kertoi kuitenkin Heikki Leppänen, joka taas kerran kommentoi radiolle myös Jarkko Kinnusen taistelua Barcelonan EM-kaduilla.
Tarinan mukaan Rautavaara, jolla oli ajokkinaan ainakin silloin Rambler, oli ottanut yhteyttä naapuristossa asuvaan maalarimestariin. Oli tärkeää asiaa. Rautavaara oli ilmestynyt Ramblerilla maalarimestarin pihaan, ottanut autosta laudan ja latonut sen täyteen erivärisiä pieniä maalipurkkeja! Maalarimestarilla alkoi olla pää täynnä ihmetystä.
Tapsa oli avannut konepellin ja pyytänyt, että mestari maalaisi kaikki moottorissa näkyvissä olleet johdot erivärisiksi! Moinen tilaus oli sen verran maalarimestarillekin uusi, että nyt oli pakko kysyä miksi ihmeessä?
”No”, bassotti Tapsa, ”kun minä kierrän tuolla maaseudulla paljon ja joudun joskus viemään tämän siellä öljynvaihtoonkin, niin haluan vain nähdä sen mekaanikon ilmeen, kun konepelti aukaistaan”! Niin ne johdot maalattiin tilauksen mukaan.
Kesätarinoihin voi ottaa myös tapauksen 1960-luvun alun seiväsgurun Valto Oleniuksen elämästä. Oleniuksen elämä on sinänsä legenda, joka ei ole koskaan oikeastaan päättynyt. Hän nimittäin hukkui 1980-luvun alussa Ruotsalainen – nimiseen järveen Heinolan maalaiskunnassa, eikä hänen ruumistaan ole koskaan löydetty.
Työskennellessään Pajulahdessa paitsi talouspäällikkönä myös opettaja Olenius oli aina varma mielipiteistään, joita ei kovin moni uskaltanut edes asettaa kyseenalaisiksi. Kerran syntyi kuitenkin väittely pesäpalloilijoiden kanssa, joukossa olivat tarinan mukaan ainakin Ilkka Musto ja Aulis Paski.
Olenius kuunteli aikansa vastaväitteitä, tuumaili, että ”niinkö, vai niin, sepä mielenkiintoista”! Lopuksi Olenius sitten ilmoitti: ”Hyvät herrat, ehkä olette kuitenkin unohtaneet, että minä arvostelen todistukseen tämän lajin”!
Olisihan näitä, kesäisiä tarinoita. Suomalainen urheiluhistoria on tulvillaan värikkäitä ihmisiä ja tarinoita ajalta, jolloin kaikki ei vielä ollut niin teknistä ja taktista, vaan ihmisten persoonallisuus pystyi tulemaan esiin muutenkin kuin facebookin kautta.
Kenties niitä voisi joskus tallentaa lisääkin. Sitä ennen kuitenkin odotetaan, miten Jarkko Kinnusen käy. Nyt kun mies joka tapauksessa on pysähtynyt kehitysaskeleissaan Barcelonaan.
Arto Teronen