Urheilijana on vaikea katsoa kun kisassaan epäonnistunutta urheilijaa haastatellaan heti poskelleen menneen suorituksen jälkeen. Suuret tunteet menestyksen tai tappion hetkeltä ovat niin tuttuja. Kisan aiheuttama tunnekuohu on vielä päällä, ajatukset kelaavat suoritusta ja menetettyjä mahdollisuuksia.
Epäonnistunut urheilija ei ole ehtinyt käsitellä tapahtunutta, on hämillään ja pohtii toimittajalle suoritusta ja sen taustoja, mikä yleisön korvissa useimmiten kuulostaa selittelyltä. Ennen kuin on saanut mielessään rikkoutuneen palapelin palaset järjestykseen, on ikävä antaa haastatteluja. Pyrkimys ei ole selitellä epäonnistumista, vaan saada oma maailma järjestykseen. Varsinkin jos arvokisoissa on vielä jäljellä lisää startteja.
Eiköhän jokaisella kilpailijalla ole kisapäivänä joitain mieltä vaivaavia asioita käsiteltävänään. Niiden vaikutusta suoritukseen on vaikea tietää. Jos ajatukset keskittyvät ongelmiin, on todennäköistä epäonnistua, vaikka kuinka yrittää sulkea ikävät asiat pois mielestä ja keskittyä suoritukseen. On lahjakkuutta tai pitkän harjoittelun tulos keskittyä vain suoritukseen ja unohtaa siksi aikaa kaikki muu omaan elämään tai ympäristöön liittyvä.
EM-kisani Bulgariassa alkoivat sprintillä ja karsiuduin finaalista. Miten ihmeessä tein niin rumia virheitä hyvin alkaneen kisan lopussa? Suomesta mukaan pakattu nuha, rastit eksoottisilla hiekkadyyneillä, muut kilpailijat, vihlova koipi, kuun huono asento vai hotellin väärän väriset tapetit? Syitä joiden kanssa kisareissussa on vain kyettävä elämään. Varsinkin, kun juoksen viikon aikana monta matkaa. Kun seuraava kisa koittaa, kuu voi olla paremmassa asennossa. Mutta onkohan se? Eivät ne tapetit ainakaan yön aikana vaihdu.
MM-kisoissa Ukrainassa 2007 putosin ensimmäisessä kisassa sprintin karsinnassa ja otin myöhemmin hopeaa keskimatkalta ja pronssia viestin ankkurina. Löytyisiköhän muistista vanha resepti?
Tero Föhr