Jostain kumman syystä jääkiekkoilu on Suomessa laji, jossa joko voitetaan tai hävitään. Välimuotoa ei ole, vaikka tosiasiassa Suomi on voittanut ainoastaan kerran, vuonna 1995 Tukholmassa maailmanmestaruuden. Silti voitto tuntuu olevan ainoa mahdollinen vaihtoehto maajoukkueelle, jota myös Leijoniksi kutsutaan. Lempinimi lienee perua vaakunasta, koska varsinaisesti eläinopillisesti sille ei ole perusteita. Ruokolahdellakin taisi aikanaan hiippailla ihan muu peto.
Kun seuraa jääkiekkoilun ympärillä arvokisatilanteessa tapahtuvia tunteenpurkauksia, voi jopa ymmärtää presidentti Mauno Koivistoa, joka aikanaan huolestui kansallistunteen liiallisesta nousemisesta urheilussa. Sodan käyneenä miehenä hän näki kiihkossa elämää suurempia vaaran mahdollisuuksia, ja halusi jopa kieltää kansallistunnusten käytön urheilussa. Sotaa käymättömille Koiviston avaus silloin ei mennyt ymmärrykseen. Olikin kenties liioittelua.
Miksi jääkiekkoilu, jota kuitenkin pelataan huipputasolla aika harvassa maassa, on suomalaisille niin tärkeä, että sen suosio vuosi vuodelta arvokisoissa saa osakansan käyttäytymään kuin kysymys todella olisi elämästä ja kuolemasta? Eikö jääkiekkoilu kuitenkin ole urheilua, jossa ei millään aina voi voittaa? Tai edes kovin usein kuten Suomen tapauksessa on kysymys.
Ei kansallistunteessa mitään pahaa ole. Hyvin ymmärrän, että Pekka Tiilikainen odottaessaan Suomea olympiakisojen viestinhiihdossa ennakkotietojen mukaan ensimmäisenä vaihtoon totesi spontaanisti, että ”perkele ryssä tulee”! Silloin taustalla oli vielä katkeraa lähihistoriaa, mutta enää sellaista ei ainakaan pitäisi olla.
Jääkiekkoilun tapauksessa nykyisin tilanne on vielä omituisempi. Jos Suomi voittaa mennään torille, mutta päinvastaisessa tapauksessa ollaan jo herkästi laittamassa koko sakkia krematorioon, vaikka ”sota on vielä käynnissä”.
Muut yllättävät, Suomi häviää
Nyt Saksan MM-kisoissa, kun Suomi hävisi Tanskalle, fanikunta ja media, josta suuri osa myös fanittaa, olivat heti lähes lyödyt. Tai se kärkkäin osa, joka oli jo valmis erottamaan päävalmentajan ja ostamaan joukkueelle hamekankaita, mikä toisaalta laajana palautteena osoittaa, että jääkiekko on aika tavalla miesten peli. Ja ennen kaikkea perinteisten miesten peli.
Tappiota Tanskalle pidettiin yleisesti katastrofina. Harvat osasivat tunnustaa, että kenties Tanskan esitys oli myös osoitus, että jääkiekkoilustakin voi joskus tulla myös muiden kuin harvojen menestyjien peli. Sitähän kiekkoväki aina kisojen välillä toivoo, tason laajentumista.
Tämä kriteeri nousi kuitenkin voimakkaasti esiin, kun Tanska vielä löi Suomen jälkeen USA:n, Norja Tshekin tai Sveitsi Kanadan. Näitä pidettiin Suomessa mediaa myöten mukavina yllätyksinä, jotka tuovat väriä ja uutta potkua kansainväliseen jääkiekkoon. Ylenmääräinen kansallistunne esti Suomen Tanska-tappion ymmärtämisen.
Joka tapauksessa nyt kun Suomi voittamalla USA:n ja samalla koko alkulohkon vältti karsintasarjan painajaisen, Jalonen on taas säilyttämässä työpaikkansa ja Leijonat on jälleen taisteleva joukkue, joka ei taas nyt hamekankaita tarvitse. Joskus tulee mieleen, että Leijonat on kuin lapselle lelu, joka joko miellyttää tai sitten on se toinen ääripää.
Jääkiekkoilulla ei ole Suomessa mahdollisuus esiintyä urheiluna, jossa kaikki on mahdollista, eikä voittaminen ole helpoimmasta päästä. Uskallan jopa väittää, että tämä suhteeton ennakko-odotus kuitenkin vain yhden maailmanmestaruuden lajilta ja joukkueelta luo paineita, jotka osaltaan selittävät miksi mestaruuksia on vain se yksi.
Tulisiko nyt toinen
Kun Suomi vuonna 1995 voitti Tukholmassa sen ainoan mestaruutensa toistaiseksi, hävittiin alkulohkossa 0-3 Tshekeille ja pelattiin USA:n kanssa tasan. Sitten voitettiin. Nyt tuntuu siltä, että on olemassa sama mahdollisuus.
Silloin 15 vuotta sitten tunnustetusti kisoissa olevat joukkueet eivät olleet monellakaan maalla parhaat mahdolliset. Suomen etu oli siinä, että meillä oli mukana lahjakas joukko nuoria vasta ammattilaisuraansa valmistautuneita, joista monista sitten tuli tähtiä. Odotukset ennen kisoja olivat suuria, mutta myös negatiivisia arvioita mahdollisuuksista mediassa ja kiekkokansassa riitti.
Nyt tilanne on vähän samanlainen. Yllätykset alkusarjassa johtuvat pitkälti siitä, että ns. suuret kiekkomaat ovat liikkeellä joukkueilla, joista paras on saatavissa irti vasta kun joukkue ottelujen myötä hioutuu käyttääkseni tällaista lajisanontaa. On aika varmaa, että suuret tulevat olemaan ainakin aika suuria myös kun loppupelit alkavat.
Suomella on mahdollisuus. Ehkä suurempi mahdollisuus kuin pitkään aikaan nyt kun ensimmäisestä järkytyksestä on päästy ohi. Mutta kävi miten kävi, tilanne jääkiekkoiluun suhtautumisessa ei Suomessa siitä mihinkään muutu.
Vuoden 1995 maailmanmestaruuden jälkeen joukkueen kapteeni Timo Jutila totesi näin: ”Toivottavasti nyt viimeistään pääsemme eroon kaikesta siitä negatiivisesta ajattelusta, joka on kuvastanut suomalaista jääkiekkoilua ja johon törmäsimme vielä tämänkin turnauksen aikana.”
Ei ole toteutunut Jutilan toivomus 15 vuoden aikana. Eikä suhtautuminen jääkiekkoiluun Suomessa tule jatkossakaan muuttumaan.
Jääkiekkoilulla tulee aina olemaan suurin merkitys suomalaisten tunteiden purkajana. Se on aina joko torille tai krematorioon.
Arto Teronen