Ei liene vaikea arvata mistä oli kysymys. Vuoden 1959 maajoukkueen pelaajat olivat kaikki valkoisia, noin 50 vuotta myöhemmin kaikki mustia. Samalla tavalla kuin yleisurheilussa ja ennen kaikkea juoksuradalla kehitys ei jalkapallossa ole kulkenut, mutta samaan suuntaan. Urheilu on vuosien saatossa avautunut. Luonut mahdollisuuksia yhä useammille.
Pian alkavassa Etelä-Afrikan MM-turnauksessa jalkapallo saavuttaa uuden ulottuvuuden. Se saapuu paikkaan, jolla historiallisesti on edelleen paljon maksettavaa puhuttaessa ihmisten välisestä suvaitsevaisuudesta. Paikkaan, jossa ihon väri sumensi vuosikymmeniä inhimillistä ajattelua, aiheutti kärsimyksiä ja loi järjestelmän vähemmistön ehdoilla.
Pahakaan ei kuitenkaan ole ikuista. Ennemmin tai myöhemmin se saa kuuluisan palkkansa ja joutuu väistymään. Joskus jopa urheilu on toiminut välittäjänä pahan palkanmaksussa. Vähintään osatekijänä kuten jalkapallo Etelä-Afrikassa matkalla kohti vapaampaa yhteiskuntaa.
Intohimolla on kahdet kasvot
Jalkapallosta on usein sanottu, että se on enemmän kuin peliä. ”The beautiful game”, kaunis peli oli Pelen usein käyttämä ilmaisu. On perusteltua väittää, että jalkapallo tarjoaa normaaliaikoinakin enemmän kuin pelkän pelin niin pelaajille kuin ennen kaikkea sen yleisölle. Intohimo, jota jalkapallo synnyttää on johtanut myös valitettaviin purkauksiin, jotka ovat intohimolle tyypillisiä.
Usein on jopa väitetty, että jalkapallon vuoksi syttyi vuonna 1969 viisi päivää kestänyt sota Hondurasin ja El Salvadorin välillä. Totta on, että maiden väliset kireät suhteet heijastuivat silloin mellakointiin maiden välisessä MM-karsintaottelussa, mutta varsinaisesti sodan syyt löytyivät muualta kuin jalkapallosta. Kyse oli korkeintaan tietynlaisesta lähtölaukauksesta kuten talvisodasta tutuissa Mainilan laukauksissa tai 1. maailmansodan käynnistäneessä Itävalta-Unkarin arkkiherttuan Frans Ferdinandin murhassa.
Jalkapallo on kuitenkin tuottanut huomattavasti enemmän myös positiivisia seurauksia, pelastanut ihmisiä paitsi sosiaalisessa mielessä myös aivan konkreettisestikin. Yksi monille tuntematon esimerkki on ”Makana Football Association”, Makanan jalkapalloliitto, joka FIFA:n sääntöjen puitteissa pyöritti liigaa lähes 20 vuotta.
Pelipaikka oli hyvin erikoinen: Robben Island-vankilasaari meressä Kapkaupungin edustalla 12 kilometriä mantereelta!
Vasta vajaat 20 vuotta
Etelä-Afrikka oli pitkään muulle maailmalle kiusallinen paikka rotuerottelun, apartheidin vuoksi. Kansainvälisestä olympialiikkeestä maa suljettiin jo vuonna 1960. Lähes kaikkialla maailmassa tuomittiin rotuerottelu tai – sorto, mitä nyt haluaa kukin suomalaisena sanana käyttää.
Myös urheilu ja urheilijat lähtivät suurella joukolla mukaan sulkemaan Etelä-Afrikkaa kv. toiminnasta. Kaikki eivät sitä kuitenkaan ymmärtäneet, aina syntyi kiusallisia poikkeuksia. Esimerkiksi Suomessa ministeritasolla (Kaarina Suonio) moitittiin ja yritettiin estää kun Keke Rosberg ajoi formuloita Kyalamissa. Huvittava episodin koettiin kun joukko suomalaisia jääkiekkoilijoita lähti pelaamaan Etelä-Afrikkaan vähän vaivihkaa, ikään kuin muina miehinä 1980-luvulla.
Joukko tavoitettiin menomatkalla Luxemburgissa. On edelleen olemassa kuva, jossa Seppo Liitsola Luxemburgissa ravintolan terassilla taivuttelee pelaajia kääntämään matkansa takaisin Suomeen kuten sitten lopulta kävikin.
Etelä-Afrikan suosituimpia pelejä ovat aina olleet rugby, kriketti ja jalkapallo. Rugbyn ja kriketin ymmärtää, olihan Etelä-Afrikka buurisotien jälkeen pitkään brittiläinen dominio. Kovasti brittiläinen on tietysti jalkapallokin, mutta se oli apartheidin aikana nimenomaan mustien peli. Toisaalta kansainvälisen jalkapalloliiton FIFA:n suhde Etelä-Afrikkaan oli juuri brittiläisyyden kautta ongelmallisempi ja vasta vuonna 1976 eli 16 vuotta olympialiikettä myöhemmin Etelä-Afrikka suljettiin FIFA:n ulkopuolelle. Vasta sen jälkeen kun puheenjohtaja vaihtui brittiläisestä Sir Stanley Rousista brasilialaiseen Joao Havelangeen!
Vuonna 1992 sekä olympialiike että FIFA ottivat Etelä-Afrikan takaisin toimintaansa. Vajaat 20 vuotta ei ole vielä historiallisesti pitkä aika. Nyt kun MM-turnaus käydään Etelä-Afrikassa monet muistot varmasti nousevat jälleen esiin.
Robben Island ja urheilu – mahdoton yhtälö!
Väliotsikon tapaan ajatteli myös USA:ssa asuva professori Chuck Korr, joka Etelä-Afrikassa työskennellessään sai ystävänsä avustuksella nähtäväkseen noin 70 arkistointilaatikkoa saatteella ”nämä saattaisivat kiinnostaa Sinua”! Laatikot olivat täynnä mitä erilaisimmille papereille, jopa paperinpalasille kirjoitettuja tuloksia, tilastoja, sääntöjä – ikään kuin pienen urheilusta innostuneen pojan tekemiä muistiinpanoja!
Peräti 15 vuotta myöhemmin, vajaa kaksi vuotta sitten Korr julkaisi kirjan ”More than just a Game” noiden arkistojen ja lukuisten, vaikeidenkin haastattelujen perusteella. Vielä 15 vuotta sitten Korr tiesi Robben Islandista saman minkä useimmat. Sen, että se oli lähes helvetin esikartano apartheidin aikana ja, että sen kuuluisin vanki oli ollut Nelson Mandela.
Julmuuksista oli apartheidin loppumisen jälkeen puhuttu paljon, mutta ei juuri sanaakaan yhdestä tekijästä, joka auttoi monia poliittisia vankeja selviytymään hengissä: jalkapallosta, Makanan jalkapalloliitosta, joka pyöritti usean joukkueen sarjaa. Oli ihme, että urheilutoiminta yleensä lähti käyntiin vankilasaarella. Luvan saaminen vartijoilta vei monta vuotta. Sitkeällä uskolla parempaan tulevaisuuteen vangit sen saivat toteutumaan. Lopulta ei kysymys ollut enää pelkästä jalkapallosta, vaan saarella pystyttiin muutamaan otteeseen järjestämään jopa olympiapäivä.
Etsiessään aineistoa kirjaansa varten Korr sai huomata, että monille helvetin läpikäyneille palaaminen entiseen oli tuskallista. Moni entisistä vangeista myös kieltäytyi ainakin aluksi haastatteluista, koska ei kukaan ollut koskaan aikaisemminkaan kiinnostunut vankilasaaren urheilutoiminnasta, jolla monet kuitenkin säilyttivät henkensä ja järkensä päivittäisen kivien louhinnan keskellä odottaessaan viikonvaihdetta ja jalkapalloa.
Korrin kirja on pysähdyttävä esimerkki ihmisen kyvystä etsiä teitä selviytyäkseen lähes mahdottomasta. Kirjassa ei mässäillä sen enempää hirmuteoilla kuin jalkapallollakaan, vaan ikään kuin raportin muodossa todetaan tapahtunut.
Paatosta kirjasta löytyy ainoastaan FIFA:n nykyisen puheenjohtajan Joseph. S. Blatterin saatesanoista, joissa hän ylistää jalkapallon merkitystä Robben Island-saaren vankien elämän rikastuttajana ja vankien uhrauksia, joiden avulla Etelä-Afrikan vapauttaminen on ollut mahdollista!
Makanan jalkapalloliitto perustettiin vuonna 1969. Se noudatti kaikessa toiminnassaan vilkkaimpina vuosinaan 1969-1976 FIFA:n sääntöjä, organisoi tulos- ja tilastopalvelun paperien saannin vaikeuksista huolimatta, tuomaritoiminnan ja myös fanikulttuurin – kaikki vangit eivät pelanneet, vaikka joukkueita parhaimmillaan oli kolmella eri taitotasolla.
Se noudatti siis FIFA:n luomia sääntöjä. FIFA:n, joka vasta 1976 katkaisi suhteensa Etelä-Afrikkaan ja tuomitsi apartheidin. Makanan liigaa oli silloin pelattu jo seitsemän vuotta.
Robben Islandin vangeille jalkapallo todella oli enemmän kuin peliä.
Arto Teronen