Nykysarjan ratinkääntäjät törmäsivät kelirikkoon viime viikonvaihteen Turkin osakilpailussa, vaikka tällä kertaa ajettiinkin Istanbulin ympäristön vauhdikkailla sorateillä. Kuskit ja kalusto joutuivat silti ääriolosuhteissa koville, mutta itse kisa noudatteli tuttua kaavaa. Kolmen päivän kilvanajon jälkeen Sebastien Loeb kaasutteli voittoon. Sitikan Sara, soiva peli osaavissa käsissä. Edelleen.
Seitsenkertainen maailmanmestari pitää muita pilkkanaan, ja taustalla tallipäälliköt jakelevat määräyksiään. Kahden tallin taisteluksi näivettynyt sarja potee historiansa pahinta tyylirikkoa. Harmi, sillä hieno laji ansaitsee parempaa. Toivottavasti ensi kaudella voimaan tulevat luokitusmuutokset pelastavat tilannetta.
Tarkastellaan asiaa uudestaan myöhemmin, sillä rallin maailmasta riittää kerrottavaa. Siellä nimittäin seikkailivat miehistä parhaat, tai pojat poloiset, tilanteista ja tunnelmista riippuen. Yöuniaan ei kenenkään kuitenkaan tarvitse menettää, olinhan siellä minäkin.
Kausivaihtelu
Urheilutoimittamisen maailmassa rospuuttokausi viittasi aikanaan myös jokakeväiseen aikaan, jolloin kaikki palloilusarjat pitivät taukoa. Lätkäkausi päättyi ennen lumien sulamista, ja futiskausi alkoi vasta kun nurmet jo viheriöivät. Nykyään tilanne on toinen. Kiekkoa pelataan kesällä, ja palloa pitäisi päästä potkimaan hangessa.
”No, onkos tullut kesä jo talven…”, vaan kun ei ole. Jalkapalloromantikot haaveilevat jääkiekon haastamisesta ja kotimaisen kauden pelaamisesta eurooppalaisessa rytmissä, syksystä kevääseen.
Haaveita vain. Päättyvä talvi osoitti, että luonnonoloja ei kannata lähteä haastamaan, turpaan tulee kuitenkin.
Parta on pärissyt myös katetuista jalkapalloareenoista. No, mikä ettei. Veikkaan, että Pietarsaaren, Maarianhaminan ja vaikkapa Valkeakosken kunnanisät odottavat malttamattomina, että pääsevät rakennuspuuhiin. Yhteiskuntahan jalkapallonkin suorituspaikat pääosin kustantaa, Töölö ja Kupittaa pois lukien.
Veikkausliigan ottelumäärän kasvattamista ja joukkuemäärän supistamista tervehdin ilolla. Tiivistyvä sarja nostaa pelin tasoa ja kasvava kotipelien määrä helpottaa taloudenpitoa. Toivottavasti. Todelliseen ammattilaisuuteen taidetaan tosin päästä vasta viiden tuhannen katsojan keskiarvolla, ja siihen on matkaa.
Ykkösestä kannattaa myös huolehtia. Tiivisrytminen kymmenen joukkueen sarja, josta oikeasti noustaan pääsarjaan, kiinnostaa taatusti yleisöä. Sen myötä jalkapallo säilyy otsikoissa etelästä pohjoiseen, ja laji voi, pitkällä aikajänteellä, kenties oikeasti haastaa jääkiekon.
Kaikkiaan Kimmo Jii ja Petri J ovat laittaneet Palloliitossa tuulemaan. Vielä kun muistaisivat kertoa muutoksistaan ajoissa edes liigan toimarille, Walldenin Janille. Sopu säilyisi, tai ainakin näyttäisi paremmalta ulospäin.
Valmentajien peli
Veikkausliigan avauskierros paljasti jotain voimasuhteista. HJK ja Honka avasivat vakuuttavasti, eli odotusten mukaisesti. Eremenkojen valtakunnassa kaikki hyvin, niin ikään. FF Jarossa saattaa piillä sarjan suurin yllättäjä. Sarjanousija AC Oulun kausi puolestaan alkoi hyytävissä oloissa makealla 3-0 voitolla Tampere Unitedia vastaan.
En nähnyt AC Oulu - TamU -peliä, mutta veikkaan, että kentän laidalla riitti seurattavaa, kun herrat Malinen ja Hjelm johtivat joukkojaan edestä. Kaikki kotimaista jalkapalloa seuraavat tietysti tuntevat kaksikon.
Ja siinä piilee tavallaan myös Veikkausliigan suurin heikkous.
Malinen, Hjelm, Lehkosuo, Muurinen.., hyviä valmentajia ja tuttuja kasvoja, myös television välityksellä.
Ja nyt kaikki jalkapallon ystävät. Nimetkääpä heidän valmentamiensa seurojen todennäköinen avauskokoonpano. Eikö onnistu? No, ei huolta, ei kovin monelta muultakaan. Valmentajat tunnetaan, mutta pelaajat ovat, ehkä paluumuuttajia lukuun ottamatta, varsinkin suurelle yleisölle tuntemattomia.
Vika ei tietenkään ole pelaajien, tuskin mediankaan. Totuus on kiusallisempi. Suomesta puuttuu oikea jalkapallokulttuuri. Sellainen, jonka myötä kotimaisetkin pelaajat olisivat puheenaiheita Messien ja Ronaldojen rinnalla.
Kulttuuri syntyy, ymmärtääkseni, tekojen kautta. YLE osallistuu talkoisiin välittämällä huippujalkapalloa kotikatsomoihin. Mestarien liigan välieräpeli Inter - Barcelona tarjosi maailmanluokan viihdettä, ainakin taktisesta näkökulmasta.
Inter prässäsi Barcalta tilan pois, ja samalla Messin ja Zlatanin näkymättömiin. Loistavat vastaiskut ja kliininen viimeistely huolehtivat lopusta. Inter - Barca 3-1, Mourinho - Guardiola 6 -0. Valmentajien peli, sittenkin. Odotan vesi kielellä ensi keskiviikon kohtaamista, ja uusia taktisia vetoja.
Shakista ja kendosta
Veikkausliigan avauskierros alleviivasi jalkapallon sarjasysteemin hienoutta. Kuningaslajissa jokaisella pelillä on merkitystä. Kevään avauskierroksella hankitut sarjapisteet ovat mestaruustaistelussa, tai sarjapaikan säilyttämisessä, yhtä arvokkaita kuin lokakuisen päätöskierroksen pisteet.
Toisin on jääkiekossa. Jääkenttien kendossahan pelataan ensin 58 ottelun runkosarja, jonka jälkeen vain neljä heikointa jää pudotuspelien ulkopuolelle. Yleisökin vaistoaa, että sitä huijataan. Siitä kertoo kansan suussa syntynyt säälipleijarit nimitys.
Ymmärrän toki, että pitkä runkosarja tarvitaan talouden näkökulmasta. Ja toisaalta tarjoavathan kiekkoillat sisältöä monen elämään. Mitä olisi marraskuinen Pori, Lahti, tai oikeastaan mikä tahansa suomalainen pikkukaupunki, ilman SM-liigan tarjoamaa viihdykettä. Kahdeksan joukkueen pudotuspelit palauttaisivat kuitenkin uskottavuuden sarjasysteemiin, yhdessä aidon nousumahdollisuuden kanssa.
Kevään tullen, pudotuspelien myötä, avautuu kuitenkin uusi maailma. Second season amerikan murteella. TPS ja HPK käyttivät hienosti toisen tilaisuutensa, ja pelaavat ansaitusti mestaruudesta. Auran rannoilla varttuneena koen, että keväinen kiekkohuuma on parasta mitä Turusta on tullut pitkään aikaan. Parempaa kuin tyhjä pendoliino. Vai mitä, stadilaiset?
Jalkapallokauden avausta seurasin Tehtaan kentällä. Tehtiksen nurmi kellersi, mutta Haka ja TPS tarjosivat hyvää viihdettä. Vieressäni istui muusikko Timo Kojo, armoitettu jalkapallomies. Peli päättyi nolla - nolla, Kojo tykkäsi.
Toisella puolellani pelitapahtumia arvioi Lyytikäisen Ville, entinen maalari, nykyinen pelaaja-agentti. Villen mukaan Veikkausliiga häviää Ruotsin pääsarjalle, Allsvenskanille, lähinnä taktisuudessa ja pelitempossa. Olen samaa mieltä. Kotoinen liiga muistuttaa nurmikenttien shakkia. Pahimmillaan tempo putoaa lautapelin tasolle.
Äideistä ja tyttäristä
Joku saattaa innostua hakemaan tästä tekstistä vastakkainasettelua jalkapallon ja jääkiekon välillä. Turhaan. Yksi tykkää äidistä, toinen tyttärestä. Minä molemmista. Seuraan suurella intohimolla sekä jalkapalloa että jääkiekkoa. Viime viikolla tosin vähemmän, sillä viikko vierähti Pyhällä, kevään lumista nautiskellen. Seurakseni sain tyttäreni, ja äitinsä, vaimoni siis. Hieno viikko ladulla ja rinteessä, rospuutosta ei tietoakaan.
Rinteessä törmäsin, noin kuvainnollisesti, alppinisti Jukka Leinoon. Jukan ura päättyi tällä viikolla, Palanderin Kallen uran jatko on arvoitus. Suomalainen alppihiihto tarvitsee uutta nousevaa sukupolvea. Juuri nyt vaikuttaa siltä, että katseet on käännettävä tyttäriin. Ehkä ensi talven lumilla Sanni jo haastaa Tanjan, myös oikeissa kisoissa.
Pyhällä muuten paistoi aurinko, tuhkapilvestä ei tietoakaan. Maailmallahan tilanne on edelleen toinen. Ilmojen teillä vaivaa ankara kelirikko. Siitä muistui mieleeni naamakirjasta lukemani mainio teksti: ”Iceland, we asked you for cash – can´t you read?”
Tapsa