Olen vähän huolestunut. Pyrin katsomaan mitä suuhuni työntelen, mutta silmien kautta on tullut ahmittua sitä sun tätä. Vaikuttaakohan se ihmiseen, mitä ihminen lukee? Vai onko se sama minkälaista tekstimassaa hiukomisen iskiessä vetelee? Useinhan kuulee sanottavan, että se ja se kirja avasi silmäni, sai ajattelemaan ja muuttamaan elämän suunnan. Sielun tyhjä tila täyttyi rivien välistä löytyneellä näkymättömällä aineella.
Alkaa tärisyttää. Minä nimittäin luen paljon. Erityisesti, ja liikaa, luen lehtiä. Olen paatunut sekakäyttäjä. Jyväskylässä asuvana minulle pitäisi tulla kotiin Keskisuomalainen, mutta se ei ole tullut. Paitsi nyt kolme viikkoa. Sukulainen tilasi näytesatsin ja koska mies pystyy keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan laitoin Helsingin sanomat katkolle.
Nyt on siis ihmiskoe meneillään.
Tämä viheliäinen aika on ylipsykologisoitunut. Nytkin kun oikeen tunnustelen henkistä hyvinvointiani, niin jo löytyy pahoinvointia! Minulla on pitkä matka itseeni. Se voi johtua lehden vaihtumisesta. Aamukahvi on periaatteessa maistunut samalta kuin ennenkin, mutta sieluun on tullut sivumaku. Ihan kuin olisi parissa viikossa köyhtynyt hieman henkisesti. Näytänkin tylsistyneeltä.
Naapurikateus ei rajoitu enää materiaalisiin asioihin vaan nyt myös henkisiin. Naapuri on saaneen näköinen. Kaveri singahtaa portaalta uuteen päivään, hymyilee vekkulimaisesti ja tervehtii aurinkoa kuin lajitoveriaan. Se tietää selvästi maailmasta jotain enemmän kuin minä, sen astia on täyttynyt – ihan vaan lehteä lukemalla.
Minä taannun. Yllättävän nopeasti, mutta varmasti. Olen alkanut pitämään vesijuoksua ihan mukavana ajanvietteenä. Altaasta ei ole mikään kiire pois. Älkää kysykö miksi minä itken. Tiedän, että paikalliseen sanomalehteen voi suhtautua tyyliin: näppärä menevän miehen lehti! Hotkaise vauhdilla, wash and go. Mutta kun sitä haluaisi oikeasti pysähtyä sanan äärelle. Viikonlopustani puuttuu pyhyys, jos käymälään, hiljaisuuden retriittiin, ei saa aikaan kahisevaa täysistuntoa. Ahaa-elämyksiä molemmista päistä.
Onkohan minusta tullut hesalainen? Niin paljon ikävöin Hesaria. Naapurilta saisi lypsettyä, että on se jo pitkään ollut jotenkin perusteettoman leuhka, mutta toisaalta sukulaiset varmistaisivat, että juntimpaa saa hakea. En ole edes asunut Helsingissä. Kyllä minä olen jyväskyläläinen ja ylpeä pienistä piireistä, kiitollinen siitä, että jostain pellolta leijailee vielä silloin tällöin nasakka paskanhaju.
Sielu vain kaipaa lisää ravintoa. Tukevamman aamupalan. Paikallisesta puuttuu vain jäntevyys, roso, rouheus, tyylikkyys, puhuttelevuus, elämän paino ja sen sietämätön keveys. Ei naurata, eikä vedä vakavaksi. Ajatus ei tarvitse siimaa, koska se ei lähde jontkasta lainkaan leijan lailla lentoon.
Keskisuomalaisen kulttuurisivut ovat onneksi tuikkiva majakka keskellä painomustekalojen haaleaa lilluntaa. Taiten sommiteltu satama, jonne haluaa pienen nuotiopaikan rakentaa. Olla. Ja ihmetellä luovuuden kukkaa.
Ehkä minulla on vain ikävä Hannes Heikuran valokuvia. ”Tuokaa minulle kuvia, sanoja en enää ymmärrä.” Tai sitten veren sokeri on alhaalla.