Nyt kun yrittää selvittää suksien salaisuuksia, niin törmää lähes salatieteeseen. Tai ei edes lähes, vaan nimenomaan. Kaikki selittävät, mutta kukaan ei osaa ymmärrettävästi kertoa mistä huippusukset tulevat. Tietysti ”nano-miehet” tuon prosessin tajuavat, mutta yritäpäs tavallisella ymmärryksellä.
Ainakin minulle on yhtä vaikeaa kuin ymmärtää tähtitiedettä. Sen olen hokannut miten tyypit pystyvät laskemaan miten kaukana mikin tähti on, mutta sitä en keksi miten ne saavat selville niiden nimet!
Olympiakisoissa huipuilla on mukana 20-40 suksiparia. Joukossa myös ne muutamat joilla lopulta hiihdetään. Joku väitti, että moni kansallisen tason hiihtäjä olisi valmis maksamaan tällaisesta tykkisuksesta 5000 jopa 10 000 euroa, mutta kun niitä ei myydä! Huippuparit säilyvät huipuilla niin kauan kuin niitä pystytään hiomaan. Ehkä parikymmentä kertaa. Sitten ei enää tule pohja vastaan. Mutta oikeastaan ei pitänyt kirjoittaa suksista, vaan eri maiden huoltojoukoista, joiden määrästä ja laadusta on monipuolisessa palautteessa kysytty.
Norjalla on ainakin määrää!
Huoltohommeli on aika lailla eri juttu riippuen siitä ollaanko viikkotolkulla paikallaan kuten olympiakisoissa vai kymmenien kilpailujen maailman cupissa, jossa kilpailupaikat vaihtuvat kalsareita nopeammin. Täällä Whistlerissä Suomella on maastohiihdossa kuusi huoltomiestä, joista vain yksi on päätoiminen, muut 4-6 kuukauden eli suunnilleen kilpailukauden kestävillä sopimuksilla. Kun mukaan lasketaan ampumahiihto ja yhdistetty, niin suomalaisia suksihuoltajia on kymmenen.
Ensimmäinen vertailu on parasta tehdä hiihtoa yleensä ja pitkälti nytkin dominoivaan Norjaan, jolla Whistlerissä on maastohiihdon huoltomiehiä kymmenen. Huomattavaa kuitenkin on, että näistä kymmenestä kahdeksan on päätoimista ja vain kaksi kuuden kuukauden keikkamiestä!
Ja kun lasketaan mukaan ampumahiihto ja yhdistetty, niin norjalaisten huoltomiesten määrä nousee peräti 25:een olympiakisoissa! Tietysti täytyy muistaa, että myös urheilijoita on huomattavasti enemmän kuin esimerkiksi Suomella näissä lajeissa.
Ruotsin luvuista ei päästy aivan tarkkuuteen, mutta maastohiihdossa huoltosakkia on 7-8, joista noin puolet päätoimisia. Lisäksi ampumahiihdon huolto. Saksalla määrä on seitsemän, joista kuitenkin vain kaksi päätoimista, muut puolen vuoden sopimuksilla. Ampumahiihdossa ja yhdistetyssä Saksalla on tietysti vahva huoltopanos.
Muilla mailla määrä lienee Suomen luokkaa. Näinkin ajatellen Suomi kuuluu tällä hetkellä pienten hiihtomaiden kastiin. Venäläisiltä tiedonsaanti oli tällä kertaa nuivempaa, sen verran pieleen nimenomaan siellä ovat suksijutut menneet.
Olisi liian yksinkertaista kuvitella, että huolto onnistuu sen paremmin mitä enemmän henkilökuntaa on. Esimerkiksi molemmissa viesteissä suomalaisten sukset olivat ihan parhaita. Yksi etu suuremmasta määrästä kuitenkin on, eikä se ole liian vähäinen: esimerkiksi Norjalla on olympiakisoissa, joissa eri lajit (ampumahiihto, maastohiihto, yhdistetty) ovat lähes samalla paikalla, eivätkä ole aikataulullisesti päällekkäin, mahdollisuus käyttää hiihdossa kuin hiihdossa 3-4 miestä ns. tiedustelijoina, jotka voivat aivan viime hetkeen asti antaa kelin muuttumiseen liittyviä tietoja!
Ferrari vastaan Minardi
Tilanne muuttuu kokonaan maailman cupissa, jossa kv. hiihtoliitto maksaa asumis- ja ylläpitokustannuksia myös huoltohenkilöstölle maan menestyksen mukaan. Nykyisin kysymyksessä on jo vähän samanlainen tilanne kun oli aikanaan 1990-luvun alussa formula-ykkösissä, jossa Ferrari mennä porskutti, mutta pieni Minardi Ferrarin vanhoista moottoreista huolimatta tai ehkä niistä johtuen oli ynnä muita.
Viime vuonna Liberecin MM-kisoissa Ruotsi toi paikalle valtavan huoltoauton, jota norjalaiset ovat tänä vuonna nimenomaan maailmancupissa matkineet eräänlaisella moduli-perävaunulla. Saksalaisillakin on pienempi asuntovaunu.
Etu näistä on ennen kaikkea siinä, että kun siirrytään usein ja nopeasti kilpailupaikalta toiselle, kaikki kamat ja ennen kaikkea sukset ovat jo valmiina autossa tai kärryssä paikallaan, eikä huoltomiehillä mene kuin henkäys kun ollaan jo testaamassa kelejä ja voiteluja. Sen sijaan esimerkiksi suomalaisilta ja muilta pienemmiltä menee kuusikin tuntia ennen kuin kopit on sisältä rakennettu ja tavarat paikoillaan ja vasta sitten päästään testaamaan. Työpäiviä säästyy ruotsalaisilta ja norjalaisilta merkittävästi.
Eli kuten Italiassa sanotaan ”ciuso se on pienikin ciuso”. No ei italialaisittain, vaan kerran Italiassa suomalaisittain autossa, kun kaikki huoltoasemat olivat suljettuina jonkin pyhän takia. Ihan toinen juttu.
Autoratkaisu olisi kyllä kaikkien saatavilla. Moinen ruotsalaisten hankkima ”nysse” maksaa ainoastaan kaksi miljoonaa euroa.
Paljonhan jutut ovat muuttuneet tällä vuosituhannella. Nyt maajoukkueilla on aina mukanaan jo valmiiksi kelitetyt sukset. Kelin mukaan testataan niille määriteltyjä suksia, ei tarvitse koko kasaa aina käydä läpi kuten ennen. Ennen huoltomiesten päivä alkoi joskus yön kahussa, nyt voidaan työt aloittaa vasta aamuhämärissä, mikä järkevöittää työaikoja.
Ennen myös voidefirmat jakoivat auliisti tuotteitaan maajoukkueiden käyttöön. Kuulemma hiihtoharrastus on kuitenkin sen verran vähentynyt, että ilmaisia riittää vain harvoille. Niin täällä Whistlerissäkin voidefirmat myyvät tarvitsijoille tuotteitaan kuin hodareita nälkäisille.
Suomi voi siis hävitä huoltoresurssien määrässä, mutta taidossa ei. Joistakin puheista huolimatta, suomalaisten aika vaatimaton menestys näissä kisoissa on johtunut muusta kuin luistamattomasta suksesta.
Suksesta, joka on sitä salatiedettä. Ainakin tälle keskisuomalaiselle, jolla oli vaikeuksia 1950-luvulla pärjätä silloin niin suosituissa ”pikkusuksi”-kilpailuissa.
Arto Teronen