Joka kerta kun nykyään törmään tuohon kysymykseen, palaan ajassa muutaman kuukauden taaksepäin. Miksi emme menesty urheilussa? Anteeksi mitä?
Sain toukokuussa kunnian osallistua Ateenassa ja Olympiassa järjestettyyn Kansainvälisen Olympia-akatemian urheilutoimittajaseminaariin.
Historiallisissa Olympialehdon maisemissa tapasin kollegoita lähes 40 eri maasta, kaikilta viideltä eri mantereelta: Digvijay Intiasta, Soledad Chilestä, Ashley Uudesta-Seelannista, Nilas Tanskasta, Sultan Hashan Saudi-Arabiasta, Menzi Swazimaasta, Benjamin Puerto Ricosta, Alan Yhdysvalloista ja Norman Ugandasta, vain muutamia mainitakseni, vaihtoivat viikon ajan kanssani ajatuksia, kokemuksia ja näkemyksiä urheilusta, historiasta, kulttuurista, dopingista, etiikasta ja journalismista.
Pitkien luentojen ja keskusteluryhmien jälkeen olin kuitenkin eniten hämmentynyt yhdestä asiasta. Kuinka loistavasti urheilutoimittajat - mantereesta riippumatta - tunsivat tai tunnistivat suomalaiset huippu-urheilijat. Siis menestyneet ja menestyvät huippu-urheilijamme.
Ei nimittäin ollut sellaista afrikkalaista, joka ei olisi osannut nimetä menestyneitä kestävyysjuoksijoitamme. Kotimaasta riippumatta jokaisen huulilla olivat myös moottoriurheilijamme rallista formulaan ja ratamoottoripyöräilyyn, jalkapalloilijoista nyt puhumattakaan: ”Oh, Sami Huupia, Zari Litmane, excellent players!” Eurooppalaiset kollegat manasivat puolestaan kestomenestyvät talviurheilijamme.
Käsi ylös, kuka pystyy nimeämään alle minuutissa menestyvän ugandalaisen urheilijan. Entä kuka olikaan Swazimaan kirkkain urheilutähti? Maailman nopeimmin kasvavan asukasluvun Intia on puolestaan osallistunut olympiakisoihin vuodesta 1900 lähtien, mutta ensimmäisen henkilökohtaisen kultansa intialainen voitti viime vuonna Pekingissä.
Suhteellisuudentaju hiipi puseroon tuon reissun jälkeen. Me olemme pieni maa ja pieni kansa, mutta siihen nähden itse asiassa, meillä on aivan loistavia urheilijoita. Ei aina laajalla rintamalla, mutta sentään muutamia kirkkaita tai vähintään potentiaalisia huippuyksilöitä. Tasaisin väliajoin. Nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin pitää toki pyrkiä koko ajan, huipulle yrittää yltää yhä uusissa lajeissa ja huippu-urheilijoita tuottavia systeemejä kehittää, mutta väitteet siitä, ettemme muka menesty urheilussa, tuntuvat välillä kohtuuttomilta.
Ne väitteet eivät yksinkertaisesti pidä paikkaansa.
Samaisen reissun jälkeen olenkin usein pohtinut, miten itse toimittajana kohtaan pettyneen urheilijan, vaikkapa arvokisasuorituksen jälkeen. Sopivalla kriittisyydellä realiteetit muistaen? Harvemmin.
Naisten jalkapallomaajoukkue on viimeisten päivien aikana taannut sen, että tuolla kysymyksellä ei ole tarvinnut vielä paljon päätään vaivata. Kaksi pelattua ottelua, kaksi voittoa. Huuma kasvussa, kuinka pitkälle yllämme.
Mutta hetkinen, emmehän me menesty urheilussa?
KRISTIINA KEKÄLÄINEN
Ps. Kun ei ole tarvinnut miettiä ”miten tässä näin kävi” kysymyksiä Suomen naisille, veti suupielet hymyyn eräs pohdinta keskustelufoorumilta. Mistähän Baxter saisi yhden Österberg Kalmarin Huuhkajiin?