Jo vuosia kiekkoilussa on puhuttu erilaisista rooleista joukkueissa. Sain pelata vuosien varrella monien hienojen ja hyvien pelaajien kanssa. Lista olisi liian pitkä lueteltavaksi, joten tyydyn poimimaan sieltä muutaman esimerkin erilaisista roolikuvioista.
Kolmas erä läheni loppuaan ja kotijoukkue Pittsburghin pommitus oli kovaa. Dallas puolusti maalin johtoaan uhrautuvasti, viimeisenä lukkonaan maalivahti Ed Belfour. Kymmenen sekuntia ennen loppua aloitus tuotiin pitkän kiekon seurauksena Dallasin päätyyn. Kahden maalin mies Mike Modano jäi penkille. Valmentaja Ken Hitchcock heitti sentteriksi kehiin nelosketjun kokeneen Guy Carbonneaun. Joe Nieuwendyk jäi kentälle kakkosaloittajaksi. Kolmas hyökkääjä oli Jere Lehtinen.
Roolien hyväksyminen
Pelin loppukuvion moni jo varmaan aavistaakin. Carbo voitti aloituksen ja Dallas pelin. Modano palkittiin ottelun ykkös- ja Belfour kolmostähtenä. Pelin jälkeen joukkueen bussi odotteli hyvän tovin selkävaivoista kärsineen maalivahdin Belfourin selkäjumpan loppumista. Kukaan ei sanonut poikkisanaa, kun Ed viimein bussiin saapui ja sen nokka saatiin käännettyä kohti lentokenttää.
Ei liene yllätys, että Dallas menestyi noihin aikoihin. Sain läheltä nähdä kuinka roolitus menestyvässä joukkueessa todella toimii. Joku saattaa ajatella, että olipas Belfour itsekäs, kun antoi joukkueen odotuttaa itseään bussissa. Totta sekin, mutta valmennus oli tilanteen tasalla ja osasi antaa Eddielle hänen tarvitsemansa tilan. Belfour oli niin tärkeä mies valmennuksen papereissa, että erivapaudet sallittiin.
Vaikka Modano tiesi olevansa kelpo aloittaja itsekin, ei hän kyseenalaistanut Carbolle langennutta vastuutehtävää ottelun ratkaisuhetkellä. Moe kävi pokkaamassa palkintonsa pelin jälkeen, tietäen viimeisen aloituksen olleen kenties se ratkaisevin. Mike oli jo tuolloin suuri johtaja, joka ymmärsi joukkueen edun menevän yksilöiden edelle lähes aina.
Joukkueen kokoamisen vaikeus
Hitchcockin pelityyli perustui vahvaan kahdensuunnan pelaamiseen. Modanosta kehittyi hänen alaisuudessaan yksi liigan parhaista kahdensuunnan pelaajista. Carbonneau ja Lehtinen voittivat Selke Trophyn (parhaan puolustavan hyökkääjän palkinnon) molemmat kolmasti. Vain legendaarinen Bob Gainey on voittanut palkinnon useammin, neljä kertaa. Vahinko vai ei, mutta Gainey toimi tuolloin Dallasin GM:nä.
Joukkueen kokoaminen on melkoinen palapeli. Pelaajista yritetään saada etukäteen kaikki mahdollinen olemassa oleva tieto. Kaikki haluaisivat saada hyvän maalivahdin, offensiivisen rightin pakin, jämäkän peruspuolustajan, maalintekijän, johtavan sentterin etc. Kaiken tämän lisäksi joukkueen sisäinen kemia pitäisi saada kohdilleen. Vaikeasta tehtävästä on siis kyse.
Tietämättäni lottovoittaja
Omalle kohdalleni osui tietämättäni lottovoitto urani alkuaikoina. Sain nuorena poikana mahdollisuuden pelata Otakar Janeckyn ja Petri Variksen kanssa samassa ketjussa. Olin juniorivuosinani ollut melko hyvä maalin- ja pelintekijä. No, tässä ketjussa molemmat hommat olivat jo vähän niin kuin varattuina. Janecky teki peliä ja Varis maalit. Oli keksittävä jotain muuta.
Janeckyn ohje minulle oli: " Juha, don't think, just go". Ja minähän menin ja tein sellaisia asioita, joita ennen en ollut juuri tehnyt. Yritin tsempata entistä enemmän ja olla häiritsemättä mestarien toimia. Yv:llä tarjolla oli vain maalineduspelaajan homma. Ei muuta kuin kypärää kireämmälle ja maskimieheksi. Homma rupesi toimimaan ja lopulta kaikki meni aika hyvin.
Jopa Dallasissa sain mahdollisuuden lähes vastaavaan. Modano ja Lehtinen samassa ketjussa, ei paha. Evääni eivät riittäneet, sillä kova maalintekijä oli hakusessa. Samaisella paikalla pelasi myöhemmin muuan Brett Hull. Siinä missä minä en pärjännyt, Hull pärjäsi. Modano oli pelintekijä ja Lehtinen kaiken osaava työhevonen. Hull ampui NHL-uransa aikana yli 700 maalia, minä yhdeksän.
Esikuvia
Useimmilla lajien harrastajilla on esikuvansa. Niin minullakin, Jari Kurri etunenässä. Opin tuntemaan Jarin vuosien varrella ja selvisi, että kyseessä oli ja on yhä edelleen hieno mies. Oma roolini oli kuitenkin jotain muuta kuin mistä Jarin opimme tuntemaan.
Pohjois-Ruotsista kotoisin oleva Tomas Holmström on jo vuosia pelannut Detroitissa. Hän on vuosien varrella niittänyt mainetta vahvana maalineduspelaajana, nimenomaan hyökkäyspäässä. Holmström ei välttämättä ole maailman paras luistelija, mutta yv:llä NHL:n ehdotonta eliittiä maskipelaajana. Arvostukseni Holmströmiä kohtaan on suuri.
Uskon, että jokainen valmentaja haluaisi saada Tomaksen kaltaisen pelaajan joukkueeseensa. Miksikö? Siksi, että hän menee sinne, missä ottelut ratkaistaan.
Juha Lind