Edelleenkin isäni on valmentajani vaikka vuosia on kulunut paljon. Valmennussuhde on vaan muuttunut vieläkin väljemmäksi ja päätän nykyään vieläkin enemmän mitä teen. Kuitenkin silloin kun ei kulje, kysyn isältä mitä pitäisi tehdä. Olen aina ajatellut, että urheilija tietää itse parhaiten miltä tuntuu, mutta omille ajatuksille pitää jostain saada lisäluottoa, että niihin voi vahvasti uskoa ja tähän tarvitaan valmentajaa.
Ihan kenenkään myötäilyt eivät kuitenkaan tuo luottoa omille ajatuksille. Minulla eniten luottoa löytyy toimintaani eniten seuranneelle valmentaja-isälleni. Jos joku voi tietää edes lähellekään yhtä hyvin minun kanssani, mitä minun pitäisi tehdä, se on isäni. Isä on seuraillut minua pisimpään ja kaiken lisäksi hänellä on samankaltainen elimistö, joten melkein aina hän on törmännyt samaan vaivaan jo aikaisemmin kuin minä. Ulkopuolisen valmentajan on aika vaikea päästä samalle tasolle perheenjäsenien kanssa urheilijan tuntemisessa. On vaikea sanoa mitä pitää tehdä, jos ei tiedä mitä tämä kaveri on tehnyt viimeiset 27 vuotta.
Lähiaikoina olen miettinyt, pitäisikö hommata uusi valmentaja. Heittää aivot narikkaan ja seurata ulkopuolisen minua ennalta tuntemattoman henkilön ohjelmaa. Se voisi vapauttaa paljon aikaa muulle kuin omien tuntemuksien ja harjoituksien ajatteluun. Kuitenkaan en ole koskaan uskaltanut hypätä kenenkään uuden valmentajan oppeihin. Olen tietenkin ottanut heiltä jotain vinkkejä, mutta en ole ikinä sulattanut heidän ajatusmaailmaansa. Se on monesti sotinut omia ajatuksia vastaan ja kahlinnut tekemistäni siten, että juuri ne parhaat harjoitukset ovat jääneet tekemättä.
Parhaat harjoitukset ovat minulle niitä, jotka tulevat hiukan puskista. Harjoitukset jotka tehdään halusta ajaa kovaa tai joskus pitkään. Harjoitukset joita ei ole suunniteltu etukäteen ja joille ei ole päätetty päättymisaikaa tai tehojen määrää. Tehoja tehdään vaan niin kauan kuin tuntuu hyvältä ja monesti kun ei mieti kuinka pitkään sattuu, kipua saattaa kestää todella pitkään. Ainahan kestää hetken vielä.
Tällaiset harjoitukset paperille laitettuna tuottavat paljon jännitystä etukäteen katsellessa, mutta paljon iloa jälkeenpäin lukiessa. Eli parempi laittaa paperille vasta tehtyään ne. Kun näille harjoituksille ei ole asetettu tarkkaa määrää, mutta niille luodaan olosuhteet toteutua ja jossain vaiheessa tajutaan rajoittaa, niin tulee tulosta. Kovien harjoitusten määrä kasvaa luonnollisesti kunnon kasvaessa, ne kovenevat ja pitenevät. Tämän kaiken voi tietenkin valmentaja etukäteenkin sanoa, mutta kukaan ei tiedä kuinka ne lopulta toteutuvat.
Isäni ei ole mikään kuuluisa pyöräilyvalmentaja, mutta luulen hänen ajatuksillaan saavan kuskin monesta muustakin urheilijasta kuin itsestäni. Moni urheilija ei vaan ehkä olisi valmis toteuttamaan ilmassa leijuvaa valmennusideaa ja ei harjoituksiin riittäisi pohjaakaan. Isän harjoitusideassa pitää urheilijan olla aika lailla samalla aaltopituudella ja oivaltaa jotain itsekin.
Jos siihen pystyy, voi urheilija luulla olevansa itse kaikesta päättävä urheilija, vaikka opit tulevatkin monen vuoden valmennuksesta opittuna. Minulla tämä homma toimii ja muutama tunti puhelimessa harjoituksista puhumista viikossa ja uusien ideoiden luomista riittää minulle. Ehkäpä isältä opitusta valmennustavasta tulee uusi valmennusoppi ja minusta valmentaja jonakin päivänä.
Jotain perää isän oppien toimivuudesta ja tiedon leviämisestä omien saavutuksieni lisäksi voisi pinnalle nostaa SM-maastokisoissa jälkeeni toiseksi sijoittunut veljeni, naisissa toiseksi sijoittunut veljeni tyttöystävä sekä kolmanneksi naisissa sijoittunut oma tyttöystäväni, joka myös nappasi isän/minun opein Suomen mestaruuden alle 23-vuotiaissa naisissa hiihdossa. Eli vanhalla peruskaavalla jatketaan.
Jukka Vastaranta