Pakkanen on ollut melko kovaa jo viimeisen viikon ja näyttää jatkuvan ainakin Kyprokselle lähtööni saakka. Pääsin jo hyvään vauhtiin pyöräharjoitteissani. Tammikuu oli melko lauha ja ajelin jopa kuuden tunnin lenkkejä. Ajattelin jo, että Suomihan on aivan ihannepaikka pyöräilijälle. Nyt kuitenkin keli rankaisee ja joutuu miettimään, miten harjoittelunsa toteuttaa.
Pakkanen on toisaalta hieno asia. Metsässä on talvista ja erittäin tunnelmallista. Jokainen harjoitus on omanlaisensa elämys tai selviytymisseikkailu. Urheilija, jolla tavoitteet ovat kuitenkin kilpailuissa ja kilpailuista haetaan mahdollisimman hyvää tulosta, joutuu miettimään harjoituksien kannattavuutta. Pitää tehdä omia päätöksiä, että kannattaako 20 asteen pakkaseen lähteä hiihtämään vai olisiko parempi vain jäädä kotiin. Kotiin on vaikea jäädä ja mieltä kalvaa, että pitäisi harjoitella. Kuitenkin, jos pakkashiihto vetää miehen jumiin ja siitä saa palautua seuraavat päivät, ei se oikein palvele tavoitteita.
Itse painiskelen kahden erilaisen ajattelutavan kanssa. Pitäisikö minun harjoitella viisaasti? Tarkoittaa sitä, että seuraisin tarkkaa harjoitusohjelmaa, varoisin kaikkia riskialttiita lajeja kuten juoksua metsässä nilkan nyrjäytyksen pelossa, tai vaikka etten menisi pakkaseen treenaamaan välttäen hengitystieinfektioriskin kasvun.
Toinen vaihtoehto on, että pitäisikö minun harjoitella niin, että nautin hommasta, elämässä on jännitystä ja harjoitukset ovat elämyksiä. Menisin pakkaseen hiihtämään. Hiihtäisin auringon laskussa takki jäässä ja miettisin, että jos nyt väsähdän, henki lähtee. En siis saa väsähtää, vaan lämpö on pidettävä yllä ja laskuissa ei saa tehdä virhettä ja kaatua hankeen. Hiihtäisin jonkinlaisessa alkukantaisessa hurmiossa. En muistaisi enää harjoituksen merkitystä vaan keskittyisin siihen, kuinka selviän täällä kylmässä metsässä. Kotiin tullessani tuntisin itseni oikeaksi mieheksi ja olisin tehnyt kuin vahingossa tehokkaan harjoituksen, saanut hienon elämyksen ja minulla olisi palava halu päästä taas omille seikkailuille uudestaan. Tuo on minun tapani harjoitella.
Kuitenkin taas muutaman hiukan vapaamman urheiluvuoden jälkeen minulla on nyt selvä tuloksellinen tavoite. Mieleeni tulee monesti, olisiko tieteellinen ja kaikkia riskejä varova harjoittelu parempi vaihtoehto. En ole oikein päässyt itse ratkaisuun. Fiiliksen mukaan ja elämyksiä hakevassa harjoittelussa säilyy polte mukana. Sellainen pikkupoikamainen intoilu. Harjoituksiin lähdetään kuin seikkailuihin ja sieltä tullaan kotiin voittajina. Homma ei tunnu puurtamiselta. Tieteellinen ja varovainen tarkkaan ohjelmaan sitoutunut harjoittelu taas tuo varmemmin jonkin tasoista tulosta, kun se ei jätä tunteille ja selviytymisille niin suurta osaa. Kehitys on tasaista ja varmaa, mutta saavuttaako sillä mitään suurta kuitenkaan.
Kysymys on vaikea näiden kahden tyylin välillä. Tällä hetkellä toteutan jotain tuolta väliltä. Harjoittelen paljon tunteiden mukaan ja teen, mitä todella haluan. Ajan vaikka koko päivän, kun on kaunis päivä, vaikka se ei harjoitteluun sopisikaan. Vältän kuitenkin kaikkia suurimpia tyhmyyksiä, enkä seuraile pelkkiä elämyksienhakuviettejä liian montaa päivää putkeen, jottei niistä vahingot kasvaisi liian suuriksi ja jotta niistä palauduttuani olisin entistä vahvempi. Olen siis järkeilevä elämyskilpaurheilija.
Yksi asia on minulle kuitenkin selvä. Monet ihmiset sanoivat minulle nelisen vuotta sitten, kun minulla oli ura heikossa kunnossa, että voi kun sinulla on mennyt yli kymmenen vuoden työ hukkaan. Ehkä joillakin aika menisikin hukkaan, mutta minulle jokainen lenkki on sitä, mitä haluan tehdä. Jos en urheilisi, tuntisin, että nyt menee hyviä elinvuosia hukkaan. Koen ennemminkin näin, että urheilija joka puurtaa vain tuloksen vuoksi ja vaikka sen saavuttaakin, on hänen urheiluvuodet menneet hukkaan, jos harjoitukset eivät ole olleet elämyksiä. Itse olen harjoitellut saavutukset mielessä nauttien hommasta ja saavuttanutkin paljon. En kuitenkaan voi edes verrata saavutuksista saamaani mielihyvää monesta harjoitteista saamaani iloon ja elämyksien kirjoon.
Tulevana viikonloppuna nyt kuitenkin nähdään mihin konstini riittävät. Tämä viikko ei nyt ole kelien ja muiden kiireiden takia oikein mennyt nappiin. On paljon asioita joiden järkevästi ajateltuna pitäisi olla toisin. Toisaalta ei koskaan tiedä mihin viimepäivien harjoitustauko on kunnon nostanut. Ehkäpä korkeallekin.
20. helmikuuta kisaan Kyproksella C1-kategorian, eli ykköskategorian Maastopyöräilyn Olympialajin kilpailussa. 25. - 27. helmikuuta kilpailut jatkuvat Kyproksella hevoskategorian kolmipäiväisellä etappikilpailulla. Sitten pakkaset ja hanget kutsuvat jälleen.
Jukka Vastaranta