SUOMALAISEN MÄKIHYPYN VIA DOLOROSA

Kun kauden 2011-2012 Kesä Grand Prix kilpailuista oli hypätty valtaosa eli 8 osakilpailua 13:ta, oli Suomen joukkueella kasassa 8 pistettä eli 1 pisteen keskiarvolla mentiin. Täytyy tunnustaa, että intohimoisena mäkihypyn seuraajana jouduin ensimmäisen kerran sammuttamaan vastaanottimen kesken kilpailun ja poistumaan paikalta päätä pyöritellen. En sen takia, että suomalaiset eivät kisassa menestyneet, vaan siitä myötäelämisen tuskasta, jota koin Pekka Niemelää ja koko joukkuetta kohtaan.

Miksi?

Viime kaudella Suomen mäkijoukkue kävi läpi koko urheilun tarjoaman draaman kaaren. Loistava alkukausi ja sitä seuraavat suuret odotukset tulevia Oslon MM-kisoja kohtaan. Uusi valmennusjohto saattoi kävellä selkä suorana ja Kuopion kaksoisvoiton jälkeen oli pitkästä aikaa nähtävissä orastava "mäkihyppybuumi" Puijon montussa. Joko Suomi vihdoin nousee mitalikantaan arvokisoissa muutaman laihan vuoden jälkeen.

Mäkiviikolla alkoivat vaikeudet. Ville Larinto teloi itsensä voittotaistelusta sairaslomalle ja tuntui kuin koko joukkue olisi lamaantunut sen myötä. Kauden hyvin aloittanut Matti Hautamäki koki pienen aallonpohjan ja kovin tavoittein kauteen lähtenyt Harri Olli keskittyi kiukuttelemaan itsensä eläkkeelle. Kun vielä Janne Ahonen ei päässyt totutulle tasolle edes mäkiviikolla, kulminoitui vuodenvaihteeseen koko kausi 2010-2011. Hautamäki vielä taisteli hienosti matalista Oslon suurmäen kilpailussa mutta muuten loppukausi oli karvas pettymys.

Uusi kausi, uudet murheet

Jos viime kausi oli vastoinkäymisten täyttämä, ei tuleva kausi ole tuonut helpotus vaan pikemminkin päinvastoin. Jo lähtökohdallisesti asetelma oli haastava. Harri Olli pysyi päätöksessään ja paketoi uransa pysyvästi. Janne Ahonen hyppäsi sen virallisen viimeisen hyppynsä ja toista comebackia emme varmuudella tule näkemään. Sekä Happonen että Larinto kokivat uudet pahat loukkaantumiset ja olivat pihalla taistosta jo ennen kuin ne edes alkoivat.

Valoa näkyvissä

Vaikka turpaan on tullut, oli hienoa keskustella päävalmentaja Niemelän kanssa ja huomata se positiivinen ja intohimoinen asenne joka hänellä on työtään kohtaan. Viimeiset viikot ennen kesäkauden päättymistä olivat olleet rohkaisevia. Hautamäki ja Happonen olivat Saksan leirillä hypänneet kesän parhaita suorituksiaan ja Koivuranta osoittanut selvää piristymistä.

Mihin se sitten riittää kun maailmancup pyörähtää marraskuun alussa liikkeelle? Rehellisesti sanottuna uskon, että Hautamäki on ainoa joka alkukaudesta taistelee sijoituksista kymmenen joukkoon ja muut suomalaiset saavat olla tyytyväisiä pistesijoista. Toisaalta Happonen on yllättänyt ennenkin ja koko Eurooppaa kiusaava lumenpuute, ja siitä johtuva lumihyppyjen vähäinen määrä kaikilla, voi tarjota yllätysmahdollisuuksia.

Tulevaa

Epäonni on kohdellut Suomen joukkuetta enemmän kuin tarpeeksi, mutta se ei selitä mäkihypyn tämän hetken tilaa Suomessa kokonaan. Paljon on tehty asioita hyvin, mutta paljon on jätetty myös tekemättä. Seuraavassa kolumnissani tästä aiheesta enemmän.