Kuitenkin toistaiseksi ainoa, mikä näyttää suomalaisessa jalkapalloilussa kehittyvän on ns. fanikulttuuri. Suomalaisia maajoukkueen kannattajia oli hurmaava määrä jo San Marinon muuten tyhjällä stadionilla ja useampi tuhat Tukholmassa. Tukholmassa sakki jaksoi, oliko se nyt huutaa tai laulaa ”meidän kotimaa, Suomi ”! Kieliopillisesti se meni päin ohimoa, mutta muuten oli sinänsä rohkeaa vaikka tyhmänkin.
Ennen Baxterin jälkeisiä EM-karsintoja keskusteltiin paljon siitä, onko uusi suomalaisvalmentaja etunimeltään Mika-Matti, Mika, Matti vai Mixu. Mixu hänestä tuli, koska niin hänet on tunnettu myös kansainvälisesti Skotlannissa. Pelasin aikanaan ilman mahdollisuuksia hänen isäänsä ja veljeään vastaan Suolahdessa koripalloa, mutta en tiedä oliko Mika-Matti jo myöhemmin Valkeakoskella kotona Mixu vai vasta Skotlannissa. Päävalmentajan nimikysymys oli kuitenkin aluksi tärkeä. Jalkapallossa kaikki on uutista.
Jostain luin, että Mixu päävalmentajana on lanseeraamassa maajoukkueella ”Joulukuusi” – pelitapaa. Selostajat eivät ainakaan kahdessa nyt pelatussa ottelussa olleet varmoja, vaikuttiko pelitapa joulukuuselta. Lahjoja ainakin olisi saanut olla enemmän oksilla.
Vähän on oltava sympatiaa Mixun puolesta. Fanit, media ja kaiketi työnantajakin odottavat hänestä ja lähes aina uudesta päävalmentajasta sateentekijää, mikä on mahdollista vain kun nappulat laudalla ovat kunnossa, eikä aina silloinkaan.
Itse Mixu on kuitenkin valinnut postin, jossa realismi ei kohtaa fanikansan tai etenkään jalkapallosta kaupallisuuden kriteerejäkin enemmän palstaa tai minuutteja uhraavan median halua tai ymmärrystä. Entisestä eduskunnan puhemiehestäkään ei lajin keulakuvana ja sanankäyttäjänä ainakaan vielä ole ollut näkyvää apua, vaikka politiikassa hän varmasti on realiteetteja joutunutkin tunnistamaan ja tunnustamaan.
Suomen Palloliitto, jalkapalloilu ei elä ihan todellisuudessa, jossa todella lähdettäisiin rakentamaan alusta, eikä esimerkiksi aina jollain yhdellä päävalmentajan sopimuskaudella. Peruskiveä pitäisi luoda koko ajan, sillä muutama betonimuru ei joukkuepelissä riitä. Toki jotain rakennustoimintaa on aina käynnissä, mutta se ei näytä tuottavan kestävää kivijalkaa.
”Muutama ilopilkku”
Vihkiytynein jalkapallomedia oli taas hämillään ja sen kautta rauhallinen 0-5-tappion jälkeen hehkuttuaan ennen ottelua sivu- ja minuuttikaupalla. Tappiossa parasta lienee ollut se, että surkea, kuten joku ei-mediassa sanoi ”koulupoikapeli” San Marinossa jäi vähälle huomiolle, koska mentiin Ruotsiin. Ruotsin nöyryytyksen jälkeen ”terävin” huomio julkisuudessa oli, että päävalmentaja Mixu totesi ”kardinaalimunauksia olleen alapäässä”. Vatikaaninomainen lausunto herätti hilpeyttä.
Ylenkin, siis meidän kommentaattorimme olivat kyllä kriittisiä. Silti vähän ihmettelin, että monet kisat vieressä istunut Martti Kuusela jaksoi vielä etsiä – ehkä kysyttäessä, mutta kuitenkin pari valo- vai oliko se ilopilkkua muutamasta puolustajan ylösnoususta. Vähän samalta tuntui, jos riemuitsisi, että vakiossa olisi yksi oikein kolmestatoista. Pari ylösnousua puolentoista tunnin ja risat aikana on vähän pilkahtavaa.
Palloliiton pitkän tähtäimen tavoite on nostaa suomalainen jalkapalloilu Euroopan, taisi olla ihan tusinan parhaan joukkoon vuodeksi 2020 tai jotain. Tavoite on kohdallaan, mutta ovatko keinot ja henki siinä mukana? Suomella on aika hyvä kiekkojoukkue, jos kohta jalkapallofanaatikot muistavat aina, ettei peliä pelata kuin muutamassa maassa. Suomella on kuitenkin myös hyvä lentopallomaajoukkue, jota pelataan enemmän, paljon enemmän kuin muutamassa maassa.
Jalkapallossa on Suomessa junioritasolla enemmän harrastajia kuin missään muussa lajissa. Tällaisen tutkimuksen olen nähnyt. Ei voida siis vedota ainakaan siihen, että pesäpallo tms. veisi lajilta parhaat kyvyt pois. Moinen selitys on muuten aina kautta urheiluhistorian ollut omituinen ; ei kukaan tai mikään vie mitään tai ketään väkisin, ellei se miellytä tai ole haluttava. Tai ellei lajin organisaatio osaa asiaansa.
Taitoa ei (vielä) ole
Suomijalkapalloilulla on ollut osaajansa. Lajin uskovaiset muistuttavat, että Eurooppaan kelpasivat Aulis Rytkönen, Arto Tolsa, Juhani Peltonen ja niin edelleen ja niin edelleen. Viimeiset vuosikymmenet suomalaisia pelaajia on ollut kymmeniä ammattilaisina Euroopassa ja osin ulkopuolellakin. Tosin aika usein seuratuinta on ollut se, onko joku suomalaispelaaja työssään eli kokoonpanossa vai penkillä ottelun alkaessa.
Jari Litmanen oli aikanaan Euroopan johtavia pelaajia. Hänellä oli poikkeuksellinen kyky nähdä yksilönä joukkueena pelattava peli, löytää tila ja tapa hyödyntää joukkuetta. Hän oli parhaimmillaan erityisen lahjakas tässä mielessä. Toisaalta Litmasen taidollinen taso antoi tähän lahjakkuuteen mahdollisuuden.
Sen taidon Jari Litmanen oli todennäköisesti hankkinut toistamalla toistoja harjoitustoistojen jälkeen. Halu olla hyvä yli lahjakkuuden oli olemassa. Vastaavaan harvalla on mahdollisuus, koska syntymälahjakkaiden määrä on rajattu.
Jos maailmassa tai Suomessa pelaisivat vain poikkeukselliset lahjakkuudet, sarjoissa ei montaa joukkuetta olisi. Tuskin olisi sarjojakaan. ”Normaaleja” lahjakkuuksia on kuitenkin olemassa jalkapalloonkin useita. Uskon, että myös Suomessa.
Tai nimenomaan jalkapallossa, jonka yläelin on usein vuosien varrella muistanut sanoa miten suosittu laji on meillä ja maailmassa. Ja niinhän se on tutkitusti. Mikä sitten mättää? Kun katsoi San Marino - ja Ruotsi-otteluja niin ei voinut olla tulematta siihen tulokseen, ettei huonoa peliä säädellyt esimerkiksi selostajan pohtima päävalmentajan toteutumaton joulukuusi tai muu taktiikka, vaan ennen kaikkea puute taidossa ja tekniikassa ja sitä kautta rohkeudessa pelata.
Ruotsalaiset olivat kuin eri jalkapalloplaneetalta. Katsokaapa ruotsalaisten taitoa ja tekniikkaa videolta. Se oli sellaista joka luo itseluottamusta. Niin se vain on. Näin uskallan väittää, vaikka perusjalkapallolaiset varmasti ovat eri mieltä.
Mutta kun minäkin ihan oikeasti haluaisin nähdä jalkapallon edes lähellä sitä tasoa millaisena suomalainen jalkapallon fanimedia sen näkee murskatappionkin jälkeen nykyisin aina uudelleen ja uudelleen. Seuraavaan otteluun mennessä kaikki tahtoo unohtua ja taas lähdetään toivon kautta jos ei muuten voittamaan.
Matkaan kohti pysyvämpää menestystä voidaan lähteä kuitenkin vain realismin kautta. Nyt lisäksi Litmasen, Hyypiän, maalivahtien ynnä muiden lopettaneiden jälkeen tarvitaan myös aimo läjä kärsivällisyyttä ja malttia odottaa ja tehdä uudistuksia. Nuorennusleikkauksesta puhuminen pelkästään on näennäistä, nuorennusuudistuksesta voisi lähteä. Ja ennen kaikkea asenteellisesti. Arvaan, että tähän Mixukin jatkossa pyrkii.
Jos jalkapallo on Suomen suosituin laji junioreilla ja harrastajilla mitattuna niin tulosten perusteella kenties valmennuksessa saattaa olla parantamisen varaa. Näinköhän huippu-urheilun muutosryhmältä löytyisi osviittaa jalkapallovalmentajan ja – valmennuksen poluista?
San Marinossa sikäläinen harvakatsomo odottaa sitkeästi sitä ensimmäistä karsintavoittoa tai edes tasapeliä, kenties vain maalia. Niin alhaalta meillä ei tarvitse lähteä, mutta realismia täytyy saada tulevaisuuden peliin. Toistaiseksi päävalmentaja Mixulla on käytössään shakkilaudallaan rajattu määrä sotilaita. Organisaation oivaltavilla ratkaisuilla pitäisi löytää tornit, lähetit, hevoset ja kuningattaren tyyppinen kentän hallitsija ellei useampiakin. Mahtuisi sinne sitten vielä yksi kuningaskin joukkoon, vaikka etupäässä yksilöiden muodostamasta joukkuepelistä on kysymys.
Arto Teronen