Musta olikin hauskaa seurata, kuinka valmentajat alkoivat heti pakollisten analyysien jälkeen höyrytä yksilövalmennuksen tehostamisesta. Ilmaveivi oli puhunut.

Mitä tuo yksilöllisen valmennuksen tehostaminen sitten tarkoittaa? Mä en jaksa enkä suostu uskomaan sitä, että urheilija kehittyy optimaalisesti jos omatoimiseen taitoharjoitteluun joudutaan pakottamaan. Sisäistä motivaatiota toki saa, ja pitääkin herätellä. Mulla on kokemusta molemmista; yksinään tapahtuvasta kikkailusta pallon kanssa ja suunnistuspuolella kikkailusta karttojen kanssa myös työpöydän ääressä. Sanoisin, että ensin mainittu vielä menee, mutta toisessa pitää olla jo vähän hullu.

Kuitenkin itselleni juuri tämä omalaatuinen kikkailu on ollut se voimatekijä, josta taito ja itseluottamus rakentuu. Jotenkin sen taidon on oltava "omaa" ja vahvaa, ekspertiisin osoitus itselleni. Salibandytreeneissä mulle tuli 15-vuotiaana tavaksi viskellä palloa seinän kautta korkeuksiin, ja sitten sen pudotessa kohti lattiaa liimata se haltuun pehmeästi. Opin homman sadoilla toistoilla, mutta edelleen kentille ehtiessäni jyystän tätä samaa osaharjoitetta. Miksi? Koska se on kivaa, ja haluaisin oppia sen pohjia myöten.

Suunnistustreeneissä heitin kompassin sivuun 18-vuotiaana, koska halusin valita suuntani pelkän kartan perusteella ja tietää koko ajan missä menen. Kompassi oli minulle kiusallinen, koska sitä käyttäessäni varsinaiseen suunnitelmalliseen etenemiseen (lue=suunnistukseen!)liittyvät ajatukset tuuppasivat jäämään. Vähitellen kompassitta suunnistamisen inhimilliset virheet vähenivät, ja se omalaatuinen taito & itseluottamus karttuivat. Vedin kaikki yötreenitkin ilman kompassia, ja olo oli naiivin rajaton.

Vaikka olen kolmikymppinen, niin yhtään en koe muuttuneeni. Sama naiivin rajaton fiilis on tärkeä, ja en yhtään ihmettele kun "ilmaveivimäisiä" osasuorituksia kesän aikana tapahtuu metsän puolellakin. Kannattaa muistaa myös Granlundin tapauksessa, että takana on varmasti satoja ellei yli tuhat tuntia treeniä pelkästään sen jipon toteuttamiseen. Ei siinä sitten enää mitään yltiöpäistä rohkeutta vaadita että tuollaisesta stuntista päätetään. Tilaisuus tulee ja sit se vaan tehdään.

Jäävuori-ilmiössä onkin tämän homman vaara. Ihmisethän näkevät telkusta vain sen kahden sekunnin ilmaveivisetin ja rohkeuden toteuttaa se. Sitä tuhatta tuntia treeniä ja "taitoa kokonaisuutena" onkin kyllä aika vaikea visuaalisesti näyttää. Jäävuoren huippuna näkyy nyt ilmaveivi, eikä pinnan alle väistämättä jäävä loistokas peli, jota Mickekin koko kisat työnsi menemään. Sama juttu on vähän Ikosen ilmaveivin, kompassittomuuden kanssa. Siihen on aina hyvä tarttua, vaikka monet oikeat syyt onnistumisiin ja epäonnistumisiin lymyävätkin jossain pinnan alla.

Tämän viikon treenien pääteemana onkin ollut omien vahvuuksien vahvistaminen lyhyillä suunnistusvetotreeneillä. Eilen 4 x 1,5km ja tänään 2 x 2km. Määrät ovat maltillisia, koska viikonloppuna odottaa SM-erikoispitkä. Edessä on 26km upeaa korpea Koitereen vieressä Oinasvaarassa, nam nam!

Pasi Ikonen