Vanhenemisessa tai sanotaan vaikka vuosien karttumisessa on sekin hyvä puoli, ettei enää tarvitse niin kiihkeästi etsiä mistä pitää tai mistä ei. Voi yhtä hyvin löytää viihdyttäviä kohteita kaikkialta tai sitten ei mistään. Jälkimmäinen vaihtoehto on pitkässä juoksussa tai loppupeleissä huonompi. Hauskoja nuo urheilusanonnat silloin kun niitä työntää vääriin väleihin.
Omista asioistaan on kenties turhaa kertoilla muualla kuin sosiaalisessa mediassa, jos sielläkään, mutta olkoon, koska viikon loma Barcelonassa oli niin monella tavalla ajatuksia tuottava. Tuntui siltä, että sai taas oikean annoksen kaikkea sitä, mistä tässä elämässä voi tahtoessaan nauttia.
Kaiken lisäksi Barcelonassa oli loppuviikon lämpimintä 60 vuoteen. Il tiempomiehet ja naiset olivat yhtä aktiivisia kuin meilläkin välittämään säätietoja vähän väliä televisiossa, vaikka ikkunastakin näki ja ulkoa koki, että erityisen hyvältä tuntui turistista. Lähes 20 vuoden takainen olympiakaupunki oli kesän syli avoimena.
On selvää, että olympiakisat monien muiden tekijöiden lisäksi olivat Barcelonalle onnistunut vapaapotku. Aikaisesta keväästä huolimatta turistijonoja syntyi muun muassa arkkitehti Gaudin omituisen viehättäviin taloihin ja saman miehen ikuisuusprojektiin Sagrada Familia -kirkkoon, jossa ihme on tapahtunut.
Kirkko on jo kirkko sisältä ja valmistunee kokonaan vuoteen 2026 mennessä. Sellainen on takaraja kohteelle, jonka edessä arkkitehti itse jäi aikanaan raitiovaunun alle ja menehtyi. Nyt ratikoita näkee enää vain syrjemmällä. Aivan ydinkeskustaan Diagonalia lähemmäs ei kiskoja ole ohjattu. Bussit ja halvat taksit hallitsevat kuuluisaa katua La Ramblaa ja niitä tienoita.
La Ramblalla eri tavoin jähmettyneet taiteilijat keräävät euroja ja osia. Munamies sopisi hyvin joukkoon. Varkaita pitää entiseen tapaan varoa ja yleisin keskustelunaihe on mitenkäs muuten – jalkapallo. Viime viikon alussa erityisesti keskiviikon Barcelona-Shaktar Mestarien liigan ottelu.
Entisellä huumeaukiolla Plaza Realilla tapastarjolija oli ihan varma, että Barca voittaa 5-0 koska ”niillä maaleilla on voitettu jo useita otteluja tällä kaudella, muun muassa Real Madrid”. Huono oli veikkaus, Barca voitti 5-1. Barcelonan kulttuurikolmioon minäkin valitsin avaukseksi jalkapallon, mutta sen toisen joukkueen ottelun.
Hautapaikka stadionilta!
Vaikka vuonna 1900 perustettu, katalonian kielellä El Reial Club Deportiu Espanyol de Barcelona, on vain vuoden nuorempi kuin nykyinen Katalonian ylpeys FC Barcelona, se on vuosien saatossa jäänyt kaupungin kakkosjoukkueeksi. Erityisesti Espanjan sisällissodan jälkeen Francon suosiessa pääkaupungin joukkuetta Real Madridia kohosi FC Barcelonan merkitys nimenomaan katalonialaisuuden symbolina.
Kuitenkin Espanyolin värit, sininen ja valkoinen, perustuvat vahvasti Katalonian historiaan. Ne olivat katalonialaisen amiraalin Roger de Lliuran värit, mutta samalla kun vuonna 1912 kuningas Alfonso XIII lisäsi seuran nimeen kuninkaallisuuden muuttui seura vähitellen enemmän yleisespanjalaiseksi. Ainakin nykykäsityksen mukaan se on muualta kaupunkiin muuttaneiden, ei syntyperäisten barcelonalaisten joukkue, mikä ei sinänsä vastaa historiaa.
Alkuaan Espanyol pelasi lähellä Sagrada Familia -kirkkoa, josta se siirtyi omalle stadionille Sarrian kaupunginosaan. Taloudelliset seikat pakottivat seuran myymään Sarrian alueensa 1990-lopussa loistoasuntojen rakennusmaaksi. Espanyol pelasi reilun kymmenen vuotta seuraavaksi Olympiastadionilla Montjuicin kukkulalla kunnes uusi oma stadion valmistui lähelle lentokenttää.
Sen verran uusi stadion vielä on, että taksikuskikin pyöri sitä etsiessään autollaan ympyrää ja joutui laittamaan lopulta jo mittarin pois päältä. Toki stadion löytyi hyvin piilotettuna laajenevan kaupunkirakentamisen keskelle. Stadionille mahtuu 41 000 elävää sekä 20 000 jo edesmennyttä kannattajaa! Naurettavaan 4000 euron hintaan voi nimittäin lunastaa stadionilta paikan tuhkauurnalleen. Haittapuolena on, että tuo kausikortti on voimassa vain 15 vuotta.
Jalkapallobisnes on siis monipuolista. Mitenkään uutta vainajille uurnapaikan myyminen stadionille tai sen läheisyyteen ei ole. Esimerkiksi Hampurilla on peräti oma 50 000 vainajan hautausmaansa stadionin vieressä ja esimerkkejä löytyy ympäri maailman ihan riittävästi. Jalkapallo on ikuista.
Vähän kalliilta 30 euron paikka tuntui, koska se sijaitsi ihan sitten ylimmällä rivillä, jossa tulostaulukin peittyi katon tukirakenteiden taakse, mutta tunnelman aisti sieltäkin. Ottelu oli tapahtuma, johon sekoittuivat perusjoukon johtamat taputukset, kaulaliinojen pitäminen pään päällä ja kannustavat laulut. Urheilukulttuuria parhaimmillaan. Siitäkin huolimatta, että alussa ylivoimaisesti ottelua vienyt kotijoukkue lopulta hävisi vierailevalle Racing Santanderille 1-2.
Huikean haastavaa!
Kulttuurikolmion osa kaksi koettiin Barcelonan hienossa musiikkipalatsissa, Palaumusicassa klassisen espanjalaisen kitaran konsertissa. Alku oli hiukan ehkä masentava, koska ennen konserttia palatsin pihalla nautittu annos anjoviksia oli paitsi kallis niin niukka. Vaan eipä ollut toisaalta häävi hodarikaan Espanyolin stadionilla, jossa olut sentään oli alkoholitonta.
Konsertti oli kuitenkin elämyksellistä nautintoa alusta loppuun. Manuel Gonzalezin tulkinnat, muun muassa toinen osa Adagio Joaquim Rodrigon Aranjuez-konsertosta oli ihoa hyytävä hetki. Voisi sanoa vaikkapa nykyisin jo raiskatuksi tulleita sanoja käyttäen ”huikaisevaa taitoa haastavalla soittimella”!
Huikaiseva ja haastava ovat jostain syystä tarttuneet kuin se paska, joka alkuperäiseltä merkitykseltään oli kai naula, aikanaan Junttilan talon seinään. Muuallekin kuin urheilukieleen pesiytyneet sanat ovat nykykäytössä saaneet jo osin varsinaisesta merkityksestään poikkeavan ”ylisanallisen” luonteen. Suomen kielessä on niin paljon hyviä tavallisia sanoja, että Gonzalezinkin taito oli vaikkapa ihailtavan suurta vaikealla soittimella.
Lippu kitarakonserttiin maksoi kaksi euroa vähemmän kuin Espanyolin stadionin yläriville. Peliaika oli lähes sama, mutta lisääntyi tunnilla kulttuurikolmion päätöskohteessa, vuonna 1994 palaneessa ja nyt uuteen loistoon kohonneessa Liceu-oopperassa aivan La Ramblan varrella. No lisääntyi tietysti hintakin yli kaksinkertaiseksi.
Oopperan aikana ponnahti tietysti taas mieleen Matti Nykäsen sumuhypyt vuonna 1982 Holmenkollenilla, sillä paikalta ei nähnyt näyttämöstä kuin pienen osan ja senkin kurkottelemalla. Voi sanoa, että Cavalleria Rusticana ja Pajatso ovat nyt parhaat oopperat, joita en ole koskaan nähnyt. Musiikkia ei kuitenkaan tarvitse nähdä siitä nauttiakseen. Sen tuottama riemu on aina yhtä ainutlaatuista kuin oli silloin aikanaan ilmoitus Nykäsen ”näkymättömästä” maailmanmestaruudesta.
Mitä siis Barcelonan kulttuurikolmiosta ”jäi käteen”, kuten usein urheilijoilta kysytään? No käteen ei jäänyt mitään, mutta jälleen kerran koin olevani etuoikeutettu. Voin nauttia tuntematta olevani sen enempää huonompi tai parempi ihminen olin sitten jalkapallostadionilla tai kultaa ja punaista hehkuvassa oopperasalissa.
Minun ei tarvitse repiä kulttuuria erin osiin, eikä laittaa niitä paremmuusjärjestykseen.
Arto Teronen