Jääkiekon loppupelin yhteydessä media puhuu usein valtavasti nousseesta tunnetasosta, jolla saattaa olla vaikutuksia pelikoordinaatioon ja joukkuestrategian hallittuun kokonaistoteutukseen. Tai jotenkin noin, sillä joskus urheilun kieli ohittaa mahdottomuudessaan tylsimmänkin ”ylihilseen” seminaarin ja konsultin keksimät totuuden yksinkertaisuuden peittämisilmaisut.
Suuria otsikoita on nyt saatu Erkka Westerlundin muka tuomaria kohti heittämästä juomapullosta, josta kuitenkin on useampia eri versioita. Voisi kuvitella että joko heitti tai sitten ei, mutta ei se niin yksinkertaista voi olla.
Sama koskee Raimo Summasta ja tapahtumia venäläisen Omsk-joukkueen viimeisen ottelun ympärillä. Vieläkään ei ole selvää saiko Summanen potkut, oliko hän sairas vai halusivatko pelaajat hänet pois aitiosta ratkaisevassa ottelussa. Versioita on ilmassa kuin heinäladossa hämähäkinverkkoja. Ollaan oikein tosissaan ja vieläpä vakavasti.
Nämä ovat tietysti vain ääriesimerkkejä, mutta kokonaisuutena on perusteltua kysyä onko urheilusta kadonnut se leikinomaisuus, joka on periaatteessa ollut koko touhun peruskivi. Paljon puhutaan henkisestä valmennuksesta, mutta onkohan sekin liian teoriapohjaista? Nyt tarvittaisiin kenties yksinkertaistettuja, konsulttitöhnästä vapautettuja elämänilon oppeja, joita kumma kyllä löysin peräti kahdesta teoksesta.
Merkilliseksi tilanteen tekee se, että toinen teoksista on kirjoitettu nyt, toinen jo 74 vuotta sitten!
Mailista maratoniin
Vanhempi teos tuli vastaan tutustuttaessa myöhempää käyttöä varten kaksinkertaisen estejuoksun olympiavoittajan Volmari Iso-Hollon elämään ja kuolemaan. Sen verran tähän täytyy urheilun tuloshistoriaakin heti kertauksen vuoksi ympätä, että Iso-Hollo on edelleen ainoa kaksissa olympiakisoissa estematkan voittanut juoksija. Kenialaiset ovat kyllä voittaneet muun muassa seitsemissä Lontoota edeltävissä kisoissa peräkkäin, mutta aina on kultamitalisti ollut eri mies!
Vähän vajaa kolmikymppinen Iso-Hollo kirjoitti vuonna 1937 valmennuskirjan ”Mailista maratoniin” vaikka ei totuuden nimissä juuri mailinmatkoja juossutkaan. Kirja on kuitenkin kulunut monissa käsissä ja sitä pidetään aivan valmennusteosten yhtenä ikivihreistä.
Erityisesti tuossa kirjassa kiinnitti huomiota viimeistä edellisen luvun otsikko ”Elämänilon oppi”! Mitä ihmettä valmennuskirjassa elämänilosta pystyy vielä kovin nuori mies, juoksija muka kirjoittamaan? Vastaus tuli aika nopeasti tavallaan kehittyen, kun selvisi, että jo tuolloin Iso-Hollo kamppaili vastatuuleen ainaisena seuranaan kaiken aikaa pahentunut reuma, joka oli osasyynä myös hänen kuitenkin suhteelliseen varhaiseen kuolemaansa 62-vuotiaana vuonna 1967.
Tuossa kirjan luvussa Iso-Hollo julistautuu vuonna 1937 urheilijaksi, joka olennaisen selvästi kuuluu ryhmään tosissaan, mutta ei vakavasti. Näin hän kirjoittaa:
”Urheilijan jos kenenkään on oltava rohkea! Rohkeus on sitä, että osaa tehdä hyviä suunnitelmia ja sitkeästi, vastuksia pelkäämättä, panna täytäntöön sen, minkä on kerran hyväksi nähnyt.
Urheilijan pitää olla ILOINEN. Elämäniloinen urheilija menestyy myöskin käytännöllisissä toimissaan parhaiten. Miksi surra olemattomia asioita ja sellaisia seikkoja, joissa ei ole mitään murehdittavaa. Jos ympärilläsi on kateita ihmisiä, niin älä heistä välitä, sillä sellaiset menettävät ennen pitkää kaiken merkityksensä. He ovat perikadon ja maailmanlopun ihmisiä!”
Viimeinen lause on tietysti aika tavalla varmaan ajallekin tyypillisen uskonnollisväritteiden ilmaisu, mutta korostaa sopivasti. Kun on tuon kirjan lukenut, niin ei tarvitse ihmetellä miten Iso-Hollo oli niin hyvä juoksija kuin oli ja miksi ennen kaikkea hän onnistui voittamaan estejuoksun kultamitalin sekä vuonna 1932 Los Angelesin että vuonna 1936 Berliinin olympiakisoissa. Ei voi välttyä ajatukselta, että taustalla oli muutakin kuin fyysistä lahjakkuutta.
”Jos saisin aloittaa uudelleen”…
Toinen kirja ilmestyi juuri. ”Buddha pelaa golfia” on saanut nyt jatkoksi kirjan ”Lisää Buddhaa peliin”, jossa Seppo Palminen yhtenä harvoista uskaltaa laittaa taas itsensä alttiiksi ja ajatella tuulettaen ääneen tai tässä tapauksessa paperille nykyurheilun vakavuuteen vinksahtanutta maailmaa. Enää ei kyse ole pelkästään golfista, vaan urheilusta yleensä.
Iso-Hollon kirjassa sivuja on 191, Palmisen ohjeet ulottuvat lähes 160 sivuun. Voi olla kaukaa haettua, mutta koen näiden kirjojen kirjoittajissa tuloksen perusteella samanlaista oivallusta siitä, että elämä todella on liian lyhyt aika olla nauttimatta siitä joka päivä. Ja onhan se siinä mielessä kaukaa haettua, että kirjoitusten välissä on se 74 vuotta.
Palmisen ajatusmaailmaa on tässä turha lähteä syvällisemmin analysoimaan, koska kirjan lukemisen kuuluu olla jokaisella henkilökohtainen kokemus. Kokemus, jossa samalla voi mitata miten itse kukin osaamme, voimme tai haluamme elämäämme kuljettaa ja onko Palmisen ajatuksilla mahdollisuus ehkä täyttää jokaisen elämässä olevia oksanreikiä.
Jos oikein tosissaan ja vakavasti haluaa kirjan ottaa, niin Palmisen voi vaikka julistaa yhdeksi niistä outolinnuista, jotka istuvat buddhamaiseen tapaan muita valistuneempina ja lempeän ulkokuoren kautta tuomitsevat alakasteja silloin kun eivät huido sitä valkoista palloa, josta nämäkin kirjat alkunsa saivat joitakin vuosia sitten.
Tai sitten kirjan ajatukset tai opetukset voi ymmärtää siten, että niin kauan kuin yksikin ihminen uskaltaa niitä tuoda julki, ei leikki ole maailmasta vielä loppunut. Tämä kirjakin on otettava tosissaan, muta ei vakavasti tai sitten tosin päin.
Minulle mielenkiintoista monien muiden ajatusten joukossa oli toteamus Seppo Palmisen lukuhulluudesta. Poden näet samaa tautia ja olen kokenut täsmälleen tämän saman :” Suurin osa lukemastani on ollut monien mielestä ihan lapsellista, turhaa roskaa. Kuitenkin olen huomannut, että se turha osa lukemastani on usein osoittautunut erittäin hyödylliseksi, kun taas se hyödyllisin osa on vanhentunut erittäin nopeasti.”
Kirjasta löytyy tähän lopuksi myös mielenkiintoinen ehdotus kappaleesta, jossa Seppo Palminen paljastuu laajasti ajattelevaksi silloin kun puhutaan kulttuurista, johon hän näkee vastoin yleistä käsitystä myös urheilun kuuluvan:
”Tuolta kulttuurin saralta löytyy muitakin leikkijöitä kuin urheilijat. Ovat myös harjoitelleet 10 000 tuntia. Voisiko joku lehti perustaa sellaisen cross-over –leikkitoimituksen, joka kirjoittaisi kaikesta kulttuurista. Minä kun olen aina säälinyt viulisteja tai siis heidän saamaansa julkisuuden niukkuutta. Urheilija, joka ilmoittaa lopettavansa leikkimisen, saa tällä yhdellä uutisella kymmenen kertaa enemmän palstatilaa kuin viulisti koko urallaan”.
Ehdotus on hyvä. Jos itse saisin/joutuisin aloittamaan toimittamisen alusta, niin tuossa olisi ihan vakavasti otettava idea. Vai oliko se tosissaan? Ihan sama, mutta leikin varjolla. Ja miksei se olisi vieläkin mahdollista?