Jokainen maa satsaa erityisesti juuri omaan turnaukseensa, mikä tietysti on hieno homma, sillä kyllähän se nostattaa fiilistä kun oma joukkue voittaa. Vaikka en itse näitä turnauksia juurikaan arvosta (EM-kisoina), niin antavathan ne valmennusjohdolle tilaisuuden nähdä pelaajien toimintaa kansainvälisissä peleissä ja joukkueen jäseninä.
Jukka Jaloselle ei tainnut kovinkaan montaa "varmaa" kisalipun lunastajaa tällä kertaa tulla. Kumpikaan maalivahti ei loistanut, eikä puolustajistakaan oikeastaan kukaan sellaisia näyttöjä antanut, että voisi olla varma pelipaikastaan MM-kisoissa. Hyökkääjienkin osalta taisi kisanäytöt jäädä aika vähiin, sillä ei selkeitä huippuonnistumisia siltäkään osalta löytynyt. Vaikka pelit leijonien osalta olivatkin tasaisia ja jopa niitä hieman hallittiinkin, niin se sama vanha ongelma löytyi jälleen - maalinteko. Tilastoja en ole nähnyt, mutta Suomi taisi voittaa jokaisen ottelunsa maalintekopaikat, eikä siltikään voittanut kuin yhden matsin.
Se on kumma juttu kun mennään maajoukkuetasolle, niin joidenkin pelaajien peli muuttuu. Hyvä esimerkki tällä kertaa on Mikko Lehtonen. Mies johtaa Elitserienin piste - ja maalipörssiä, mutta leijonapaidassa ei taululle päästä. Omilta ajoiltanikin muistan muutamia malliesimerkkejä, jotka tekivät sarjoissaan vaikka mitä, mutta maajoukkueessa ei juurikaan tapahtunut.
Isoin syy siihen oli mielestäni se, etteivät kaverit pelanneetkaan enää omilla vahvuuksillaan vaan muuttivat pelitapaansa. Käsittääkseni valmentajat valitsevat pelaajan joukkueeseensa juuri tämän vahvuuksien vuoksi ja haluavat nähdä juuri samanlaista peliä kuin sarjapeleissä - toki kovemmassa tempossa. Jos Jalonen valitsee maalintekijän rosteriinsa, niin luulenpa hänen odottavan tältä maaleja - ei niinkään perusvarmaa puolustamista (suotavaa sekin). En tiedä kuinka paljon valmennustiimi näistä asioista puhuu, mutta ainakin oman urani aikana näin tehtiin. Sehän on sitä roolipelaamista, vaikkei siitä tuolloin vielä tiedettykään.
Suomi on joka tapauksessa Euroopan kärjen vauhdissa ja keväättä kohden mentäessä olisikin hyvä jos Jalonen ja kumppanit saisivat rauhassa miettiä tulevaa kisaryhmitystään ilman jatkuvaa mediaspekuloimista, kenen sinne kuuluisi päästä. Suomen taso on sen verran leveä, että leijonamiehistöön on tyrkyllä kaksi - jopa kolmekin joukkueellista ukkoja. Se kärki toki on liian kapea ja siksi olisikin tärkeää, että valmennusporras kykenisi valitsemaan joukkueen joka todella olisi joukkue. Kolme viikkoa on pitkä aika olla yhdessä ja jos joukkue ei ole hitsautunut yhteen sekä kentällä että sen ulkopuolella, niin vaikeuksia voi tulla.
Kun Suomi Curt Lindströmin aikaan menestyi, oli hänellä muutama luottomies joukkueessa ja hän jopa kertoi ehkä vajaalle puolelle joukkueesta jo hyvissä ajoin - jopa Venäjän turnauksen jälkeen - kisapaikasta. Se loi tietyn yhteen kuuluvuuden tunteen ja ainakin oman muistikuvani mukaan henki oli loistava vaikka joukkuetta sitten "vahvistettiin" sopivilla NHL-avuilla. Sen vuoksi olisikin tärkeää, että Jalonen saisi oikeita miehiä mukaan. Ei niitä jotka tulevat sinne sen vuoksi, että siitä saattaa olla vain heille itselleen jotain hyötyä, vaan niitä jotka ovat valmiita sitoutumaan joukkueeseen, on se peliaika sitten mitä vaan. Jos Jukka ja kumppanit tässä onnistuvat, niin leijonien mitalitili komistunee Bratislavassa.