Nuorison kapinointi alkoi jo seuraavalla vuosikymmenellä, mutta silti kokemus on jäänyt elämään sanana ja tekijänä nykypäivään asti. Yleensä se koetaan positiivisena ja arvoa nostavana, vaikka osa kokemuksista itse asiassa ihmisen elämässä ovat voineet olla niitä huonoja, hirveitä, järkyttäviä jopa lamauttavia kokemuksia.

Kokemusta ei niinkään enää liitetä ikävuosiin, vaan esimerkiksi työvuosiin. Tai sitten huippu-urheilussa niihin vuosiin, jotka on pystynyt olemaan mukana. Urheilussa nuorena huipulle noussut ja menestynyt urheilija voi olla jo kokenut alle 30-vuotias. Sen sijaan kymmenen vuotta vanhempi yhä mukana rimpuileva lajista tietysti riippuen, on yleensä kokenut ihan perinteisessä mielessä.

Noin 40-vuotiaasta hiihtäjästä, juoksijasta tai monesta muusta kuulee usein mediassa todettavan, että ”hän on JO kokenut urheilija”! Suomennettuna tuo tarkoittaa, että olisi parempi, kun lopettaisi, alkaa olla konkariksikin vanha. Kokemus ei enää siinä vaiheessa auta menestymään, mutta silti sanaa käytetään yhä positiivisen kohteliaassa mielessä, tavallaan kunnioittavana ilmaisuna. Ei sanota suoraan päin. On niitä 1950-luvun ja sitä edeltäneen ajan jäänteitä käänteisesti.

Mielenkiintoista on pohtia mitä se kokemus nykysanana todella pitää sisällään. Se tuskin on edelleen ikään liittyvä ominaisuus ainakaan pelkästään. Tarkoittaako se ainoastaan onnistuneita kokemuksia, jolloin esimerkiksi jatkuvasti urallaan pettymyksiä kokenut ei voi olla kokenut urheilija? Vai onko se kuitenkin edelleen valtaosaltaan ikään liittyvä ilmaisu, jonka sisällä mylläävät niin rumat kuin kauniitkin kokemukset?

Todennäköisesti oikeanlainen kokemus ja sen hyväksikäyttö sisältää sekä epäonnistumisia että onnistumisia, useimmiten sekaisin. Marja-Liisa Kirvesniemen tapa epäonnistua ensin vuosia putkeen ja sen jälkeen ryhtyä lajinsa parhaaksi on poikkeus.

Mikä ihmeen rintaääni?

Usein sanotaan, että hän puhuu kokemuksen syvällä rintaäänellä. Voi kysyä, miksi kokemus kuvataan bassoksi ja kokemattomuus vähän mallia cantores minores? Tämä sanonta lienee tullut taas ikään liittyvästä ajattelutavasta, koska ihmisen äänellä on tapana syventyä loppua kohti.

Urheilussa pysyäksemme, yksi suurimmista pulmista meillä Suomessakin on aina tämä arvokisavalinta. Puolet on sitä mieltä, että kisoihin pitää lähettää vain kokeneita urheilijoita, puolet taas haluaisi, että valittaisiin mukaan nuoria – saamaan kokemusta!

Aina kun keskustelu tästä käynnistyy, on luvassa loogisesti huvittavaa viihdettä. Miten voi saada kokemusta, ellei saa kokemusta? Ja ellei kisoihin valita osaa myös hakemaan kokemusta, ei kohta ole myöskään kokeneita joita valita. Näin se on yksinkertaistettuna. Olennaista on, että tässäkin pulmassa on kokemus aina pääosassa.

Perinteistä kai johtuu, että valinnoissa pitkälti luotetaan kokemukseen. Tiettyyn rajaan asti se myös kannattaa, mutta samalla se liian pitkälle vietynä estää uuden kokemuksen kasvamisen. Eikä kokemusta saa ainoastaan onnistumisesta. Useimpien on käytävä läpi myös epäonnistumisia niin urheilussa kuin elämässäkin ja löydettävä niitä käsittelemällä se oikeanlainen kokemus.

Nyt kun maassa kartoitetaan urheilijan polkua, niin voi vain toivoa, että yhtenä osana tuota polkua olisi myös epäonnistumisen oikea analysointi. Vain oppimalla häviämään voi oppia myös voittamaan. Näin ainakin mielentutkijat väittävät.

Kokemus saattaa olla yliarvostettua

Kokemus sinänsä ei ole onnistumisen automaatti. Muutenhan Münchenin olympiakisoissa seitsemän kultamitalia voittanut Mark Spitz olisi ollut mukana vielä 20 vuotta myöhemmin Barcelonassa. Tuolloin ennen olympiakisoja elokuvaohjaaja Bud Greenspan olisi maksanut Spitzille miljoona dollaria, jos hän olisi selviytynyt USA:n joukkueeseen. Tässä voisi urheilukielellä sanoa, että kokemus ei riittänyt. Varmaankin oli myös uintivauhti hiipunut.

Toinen uimari, australialainen Ian Thorpe, on vähän toisenlainen esimerkki. Hän lienee huippu-urheilusta riippuvainen, koska haluaa palata olympiakisoihin neljän vuoden kuluttua lopettamisestaan. Thorpe on Lontoon kisojen aikaan vasta 29-vuotias, mutta moninkertainen kultamitalisti. Siis esimerkki nuoresta, mutta kokeneesta urheilijasta.

Mielenkiintoista on ollut Thorpen saama vastaanotto. Kukaan ei tunnu muistavan, että lopettaessaan vuonna 2006 Thorpea tutkittiin pitkään liian korkeiden hormoniarvojen vuoksi, mutta ei pystytty osoittamaan dopingrikkomusta monien epäselvyyksien takia. Nyt kun Thorpe palaa, hän on tässäkin mielessä kokeneempi.

Oikeanlainen kokemus lieneekin sitä, että osaa omassa ja muussa päätöksenteossa välttää aikaisemmin tehtyjä virheitä. Virheitä voi toki tulla lisää, mutta ei ainakaan samanlaisia tai samalla tavalla tehtyjä. Sellainen lienee sitä nykykokemusta, jota ei pelkkä ikä määrittele.

Kokemus siinä muodossa kuin se esimerkiksi urheilussa esiintyy monissa yhteyksissä, saattaa sinänsä olla yliarvostettua, liian merkittäväksi tekijäksi kokonaisuuden kannalta nostettua. Kykynä karsia virheitä ja tehdä vähemmän vääriä tai hätäisiä päätöksiä se on kuitenkin joskus ratkaisevaa.

Toisaalta ikäkokemuksella on myös puolensa sellaisenaankin. Nykyisin ei minulle enää jokainen kulmapotku ole kaikkien aikojen vaarallisin tai tärkein tai jokainen lasku tai hyppy mielettömän loistelias. Äärettömän tai äärimmäisen hienot suoritukset alkavat asettua suhteellisuuden rajoihin.

Enää ei tarvitse sillä tavalla rakentaa ääripäistä kokonaisuutta. Voi pohtia asioita vaikka tarpeettomastikin. Kokemus se on sekin. Ja kuten sanotaan, aina sitä on kokemusta rikkaampi, koskaan ei köyhempi.

Arto Teronen