Aktiiviset kansalaiset ottavat kantaa. Mielipiteen ilmaisulla osoitetaan valveutuneisuutta ja terävää havainnointikykyä. Se on yleinen tapa osallistua asioiden hoitoon.
Käytännössä muun muassa työpaikoilla tämä osallistuminen tarkoittaa usein sitä, että paheksutaan, mitä toiset ovat tehneet tai jättäneet tekemättä. Päivitellään, että ”tää on taas tätä”. Oma fiksuus korostuu, kun tuo esille, kuinka jotkut muut ovat vähemmän fiksuja. Samalla tuodaan esille voimattomuus vaikuttaa asioihin. ”Kyllhän mä, mutta kun noi muut...” Henkilöstökokouksessa vallitsee hiiskumaton hiljaisuus, mutta jälkeenpäin käytävillä ja kahvihuoneissa käy kova kohina, kun selvitetään, mitä jonkun olisi pitänyt kokouksessa ilmaista ja mitä mieltä sitä oikeesti ollaan. ”Tää on taas tätä...” Tällaisen ajankohtaisiin asioihin puuttumisen jälkeen voikin sitten kokea hoitaneensa oman osuutensa. Lopun, eli pielessä olevien asioiden kuntoon laittamisen voi rauhassa jättää joittenkin muitten huoleksi. Nämä jotkut muut vain tuntuvat jatkuvasti laiminlyövän tehtävänsä...
Aktiivista kannanottoa ja asioihin tarttumistako muka – ei todellakaan! Minusta tällainen käyttäytyminen on puhdasta urputusta! Urputtamisella luodaan illuusio vastuullisesta asioista huolehtimisesta, vaikka kysymys on aivan päinvastaisesta. Eihän kantaa ottavalla valittajalla ole tarkoituskaan toimia niin, että asiat hoituisivat ja paranisivat. Urputuksella pyritään sen sijaan irti vastuusta ja varataan mahdollisuus jälkikäteen irrotella, että ”sitähän minä jo silloin sanoin”.
Keskeistä tässä on oletus, että jonkun muun jossakin muualla tulisi hoitaa kyseessä olevat työt tai epäkohdat kuntoon. Se on siis vastuunsiirtoa mitä puhtaimmillaan. Nurisija tekee itsestään olosuhteiden ja niiden joidenkin muiden voimattoman uhrin. Paitsi, että asioihin ei saada parannusta, urputus lisää omaa tyytymättömyyttä ja huonontaa ilmapiiriä. Urputtaja tekee itse itsestään voimattoman ja kaltoin kohdellun orjan.
Näköharhasta oivallukseen
Urputtamiselle on vaihtoehto - vastuullisuus. Jos ottaa vastuun itsestään, elämästään ja työstään, miettii, mitä itse voisi tehdä asioiden parantamiseksi. Sillä mittaamattomalla määrällä energiaa ja aikaa, joka työpaikoilla käytetään nurinaan, päivittelyyn ja paheksuntaan, voidaan monta hoitamatonta asiaa laittaa järjestykseen. Osan epäkohdista voi hoitaa itse yksin tai muutaman muun kanssa yhteistyössä. Osa on sellaisia, että ne voi toimintaehdotuksen kera saattaa sellaisten tietoon, joilla on valta niitä muuttaa. Jos tilanne työpaikalla rakentavista yrityksistä huolimatta on aivan mahdoton, on vastuullista karistaa tomut jaloistaan ja hakeutua muualle.
Olennaista on oivaltaa, että kukin on täysin vastuussa siitä miten suhtautuu eteensä tuleviin tilanteisiin. Huomio kannattaa kiinnittää valittamisen sijaan siihen, miten toimimalla saa parhaiten asioita edistettyä. Kukin on vastuussa omasta hyvinvoinnistaan ja onnellisuudestaan. Jos ihminen ottaa vastuun elämästään, hän ei jää uhriksi, objektiksi, jolle koko ajan tapahtuu kaikenlaista ikävää, vaan hänestä tulee oman elämänsä subjekti.
Vastuullisuus tekee ihmisestä myös omissa silmissään arvokkaan. Se antaa itsetuntoa ja tyydyttää. Urputus muuttaa ihmistä katkeraksi ja jättää voimattomaksi, kun elämä kohtelee kaltoin. Suuri haaste ja mahdollisuus onkin lopettaa objektina oleminen. Viimekädessä kukin itse valitsee, haluaako nahistua urputusrusinaksi vai kasvaa vastuulliseksi omilla jaloillaan seisovaksi aikuiseksi vaikuttajaksi.