Uudenvuodenpäivän perinteinen kilpailu on koko mäkisirkuksen seuratuin. Urheilijoille jäi näytöksessä tällä kertaa klovnin rooli. Järjestäjien, mainostajien ja yleisönkin paineet niskassaan kilpailun johto ilmeisesti unohti tehtävänsä, ja päätti leikkiä hyppääjien terveydellä.
Oikeastaan koko mäkihyppyperhe saa katsoa peiliin. Kilpavarustelu välinepuolella, yhä suuremmat mäet, median hehkutus ja kasvavat rahavirtaukset muodostavat cocktailin, josta nautitaan kunnes tapahtuu vääjäämätön. Solisluun tai ristisiteen sijaan katkeaa hyppääjän niska, ja sen jälkeen voimme kaikki yhdessä ihmetellä miten tässä näin pääsi käymään.
Ehdotus, palataan ajassa taaksepäin. Siirrytään takaisin pienempiin mäkiin, otetaan käyttöön läpäisevät hyppypuvut, kielletään v-tyyli, unohdetaan tuulikertoimet ja annetaan hyppääjien ominaisuuksien ratkaista paremmuus. Tiedän sen itsekin, ei taida onnistua.
Yllätysten yö
Lajin luonteeseen tavallaan kuuluu kohtalon uhmaaminen, ja vain hurjapäisimmät voivat menestyä. Voisin kuvitella, että tilanne korostuu mäkiviikon Innsbruckin osakilpailussa. Bergisel-mäen puomilla istuessa edessä nimittäin avautuu paitsi komea alppimaisema myös kaupungin hautausmaa.
Matti Nykänen uhmasi uransa huippuvuosina, ja tarkemmin ajatellen sen jälkeenkin, hyvää haltijaansa urakalla. Maailmanmestaruus Oslon hernerokkasumussa kangisti katsojat kauhusta, mutta Matti nautiskeli ja avasi samalla kymmenen arvokisavoittonsa sarjan.
Myöhemmin kultaa irtosi myös levykokoelmasta Yllätysten yö. Platinaa ex-Paanala ansaitsisi lukemattomilla mietelauseillaan. ”Saksa-Itävalta on mun toinen kotimaa”, sopii tietysti kaksinkertaisen mäkiviikon voittajan suuhun. ”Sovitaanko, että sinä olet vahtimestari ja minä olen maailmanmestari”, istuu myös mestarin tyyliin, vaikka varmasti särähtikin ovimikon korvaan.
Viimeinen voitelu
Itse tapasin Nykäsen työn merkeissä Val di Fiemmen MM-kisoissa vuonna 1991, ja koin melkoisen yllätyksen. Paluuyritys lajin huipulle eteni nihkeästi, ja Matti kiukutteli lehdistölle. Sain tehtäväkseni käydä haastattelemassa Mattia iltamyöhällä joukkueemme hotellilla, jossa maestro saavuttuani linnoittautui alakerran huoltotiloihin.
Huhuilin ja koputtelin aikani suljetun oven takana, kunnes lopulta rohkaisin mieleni ja uskaltauduin avaamaan. Samalla sekunnilla korvani juureen napsahti komeassa kaaressa lentänyt voidepurkki. Kaari jäi valitettavasti Matin viimeisen arvokisareissun parhaaksi.
Katsoin viisaimmaksi vetäytyä, joten haastattelu jäi sillä kertaa tekemättä. Matin äkkipikaisen luonteen tietäen tein kaiketi oikean ratkaisun, sillä minua paljon kovemmatkin kaverit ovat saaneet häneltä tanssiinkutsun. ”Minäkin olen jonkinnäköinen mestari, otetaan erä”, tokaisi Matti haastaessa karatemestarin pikku kisailuun.
Mukiviikko
Innsbruckin osakilpailun tapahtumia seurasin tällä kertaa voidepurkin kantaman päässä, Seefeldin viehättävässä alppikylässä. Itävaltalaiset ottavat mäkihypyn tosissaan. Bergiselin juurella yli kaksikymmentä tuhatta huusi hulluna ”Morgi!”, ja ylhäällä alppikylässäkin tunnelma nousi kulman kuppilamme vastaanottimen ääressä korkealle.
Toimittajapiireissä neljän mäen ja useamman kuppilan kiertuetta muuten kutsuttiin takavuosina ilmeisen osuvasti mukiviikoksi. Lauluntekijä Juice tiivisti ajatuksen taannoin välispiikkiinsä, joka tarinan mukaan kuului osapuilleen seuraavasti. ”Vedettiin Innsbruckissa Bischofshofenia niin, että illalla tuli Oberstdorf ja aamulla karmea Partenkirchen.”
Palataan takaisin nykyhetkeen. Thomas Morgenstern vastasi yleisön huutoon ja voitti mäkiviikon ylivoimaisesti. Neljä olympiamitalia urallaan voittanut Matti Hautamäki puolestaan palasi komeasti huipulle, vaikka romahti viimeisellä hypyllään yhteispisteissä seitsemänneksi. Viidesti mäkiviikon voittanut Janne Ahonen lentää matalalla, mutta vielä jaksan uskoa, että MM-kisoihin mennessä kuningaskotka nousee siivilleen.
Viileä käytös ja älykäs huumori yhdistävät mäkijoukkueemme kahta konkaria, heitä haastatellessaan toimittaja joutuu aina testiin, joskus tietämättään. ”Kyllä.”, ”Ei.”, ”Ei voisi vähempää kiinnostaa.” -tyyppiset vastaukset suorassa lähetyksessä saavat kylmän hien nousemaan kokeneemmankin kuulustelijan otsalle. Tavallaan tyyli pukee konkareita, ja senkin tiedän, että tarvittaessa juttu luistaa molemmilta mainiosti.
Yöllä nukutaan
Vietin Seefeldissä viikon, ilman ainuttakaan Partenkircheniä. Päivät kuluivat ladulla tai rinteessä, illat notkuvien ruokapöytien ääressä, yöt nukkuen. Oikeasti.
Ensimmäisen päivän hiihtolenkilläni sain muistutuksen maailman pienuudesta. Ohitseni nimittäin sujutteli tanakalla tasatyönnöllä maastohiihdon edellinen päävalmentaja Reijo Jylhä. Reijo viimeisteli alppilaakson loistavissa olosuhteissa valmennettaviensa kisakuntoa lopputalven lumille, ja hiihtovauhdista päätellen myös omaansa.
Kotimaassa riittää lunta, mutta kireä pakkanen ja nihkeä keli estävät riittävän kovavauhtiset harjoitteet.
Pirjo Muranen, Sami Jauhojärvi ja Martti Jylhä vetivät Seefeldissä treenijakson, jonka satoa toivottavasti kerätään helmikuun lopulla.
Reijoon tutustuin reilu vuosikymmen sitten, kun selostimme yhdessä Ylen hiihtolähetyksiä. Yhteisillä retkillämme opin lajista paljon sellaista, josta voin ammentaa vieläkin. Maajoukkuevuosinaan Reijo kutsui itseään mielellään päänvalmentajaksi, aiheesta. Muistan edelleen pitkälle yöhön jatkuneet pohdiskelumme mitä erilaisimmista aiheista, hieno mies.
Torttu suussa
Selostin hiihtoa aikanaan myös monivuotisen kollegani Bubi Walleniuksen kanssa. Bubiltakin löytyy taipumusta pohdiskeluun, kuten ehkä olette huomanneet. ”Matka loppuu kesken, tai eihän se kesken lopu, koska muuten matka olisi pitempi”, kuuluu Veli-Eerikin klassikoihin.
Viihdyin Bubin kanssa selostuskopissa mainiosti, ja ilmeisesti tunne oli molemminpuolinen päätellen Ramsaun MM-hiihdoissa saamastani syntymäpäivälahjasta. Bubi nimittäin kaivoi kesken suoran lähetyksen laukustaan termospullon ja leipomosta ostamansa tuoreen omenastrudelin.
- Tapsa, on syntymäpäiväsi, joten haluaisin tarjota sinulle pullakahvit, ole hyvä!, kuulosti Bubin suusta selostuksen lomaan täysin luonnolliselta, joten tuumasta toimeen. Hyvältä maistui, mutta sen opin, että torttu suussa on hankala selostaa.
Bon voyage
Seefeldissä on hiihdetty kahdesti olympiamitaleista. Suomalaishiihtäjät voittivat Eero Mäntyrannan ja Helena Takalon johdolla niissä kisoissa yhteensä yhdeksän mitalia. Helmikuun MM-kisoissa vastaavasta menestyksestä voidaan vain haaveilla, vaikka viikonloppuna huipentuva Tour de ski avaakin mielenkiintoisia näkymiä.
Hullun päivän osuessa kohdalle Matti Heikkinen ja Sami Jauhojärvi taistelevat päämatkoillaan jopa maailmanmestaruudesta. Sprintti on arvoitus, ja tekniikkansa kanssa tuskaileva Aino-Kaisa Saarinen mysteeri, jonka ratkaisemiseen vaadittaneen vielä muutama neuvonpito hyvän ystävänsä Jarmo Riskin kanssa.
Suomalaisen naishiihdon tulevaisuus näkyy Krista Lähteenmäen peilistä. Ei tarvita kristallipalloa ymmärtääkseen, että fiksun ja vilpittömän oloinen Krista on huippulahjakkuus. MM-odotuksia ajatellen muistutan kuitenkin, että kyseessä on juuri kaksikymmentä vuotta täyttänyt nuori urheilija.
Kestävyyslajeissa kypsytään yleensä hitaasti. Aino-Kaisa voitti ensimmäisen arvokisamitalinsa 27-vuotiaana ja Virpi Sarasvuo hiihti uransa suurimmat voitot kolmekymppisenä. Toisaalta Pirjo Muranen hurjasteli Lahdessa sprintin maailmanmestariksi yhdeksäntoistavuotiaana. Elämme mielenkiintoisia aikoja.
Alle kaksikymppisistä tuli vielä mieleeni Suomen nuoret Leijonat. Venäjä nousi nuorten MM-lätkän puolivälierän loppuhetkillä takaa rinnalle ja jatkoajalla ohi. Matti Nykäsen sanoin tuli bon voyage -tunne, tämän olen kokenut ennenkin.
Tapsa