Ylivertainen kiinnostus johtuu siitä, että Suomessa totuttiin menneinä vuosikymmeninä maan kokoon nähden suhteettoman kovaan menestykseen. Kilpailu on kiristynyt, mitalien määrä on pudonnut ja penkkiurheilijoiden päivittely sitä mukaa lisääntynyt.
Koolla on kansakuntien välisessä kisassa väliä, mutta sillä ei voi silti kaikkea selittää.
Vapaaehtoisuuteen perustuva urheilun kenttätyö on hiipunut eikä järjestörakenne ole kyennyt elämään riittävästi ajassa.
Resursseja haaskataan eivätkä ne kohdennu riittävästi alkulähteille; sinne, missä urheilijoita koulitaan. Työryhmän pitäisi rikkoa seiniä ja avata rahavirroille uusia uomia. Ammatti-ihmisiä tarvitaan ruohonjuuritasolle enemmän kuin neljien seinien sisälle hallintoon.
Työryhmän alkutaivalta leimaa se, että sen jäsen Erkka Westerlund siirsi itsensä lähes välittömästi takaisin kentälle eli Jokerien päävalmentajaksi. Yksi pääsky ei tunnetusti tee kesää, mutta se luo pakostakin takatalven tuntua !
Erkalle haetaan korvaajaa, joten vasta sitten kun Mika Kojonkoski kotiutuu lopputalvesta Norjasta, ryhmä jatkaa työtään täysilukuisena.
Huippu-urheilutyöryhmä toimii valtiovallan suojeluksessa. Siitä kertoo sekin, ettei nelihenkinen ohjausryhmä riittänyt vaan sen lisäksi nimitettiin sparrariksi erillinen seurantaryhmä.
Mukaan on otettu muitakin kuin urheilun sisäpiiriläisiä. Helposti tulee mieleen, ettei seurantaryhmällä voi olla valtionyhtiöiden hallintoneuvostoja kummoisempaa merkitystä; siunata ja kehua esityksiä.
Se, että joukossa on myös itsenäisiä ajattelijoita osoittaa, etteivät sparrarit tyydy välttämättä vain kumileimasimiksi. Suomalaista huippu-urheilua ei aiota edistää hinnalla millä hyvänsä vaan talousraamien pitää olla kestäviä.
Pyörää ei ylipäätään kannata keksiä uudelleen. Olympiakomitea on oikea elin johtamaan huippu-urheilua. Se pitäisi vain virallisesti kirjata.
Organisaatiot ovat huippuunsa viritettyinäkin aina vain tukemassa huippu-urheilua. Kaiken lähtökohtana on lahjakas nuori, jolla riittää intohimoa ja jaksamista hyödyntää taitojaan urheilijana.
Kodin tuki on tärkeää. Monien lajien harrastaminen vaatii perheen kukkarolla käyntiä liian pitkään ja syvällä. Lahjakkuuden jalostaminen ei saa olla perheen taloudellisesta asemasta kiinni.
Ei myöskään sellaisista asenteista, että viulun soiton harrastamisen voi aloittaa vakavissaan ennen peruskoulua, mutta urheilutaitoja ehtii omaksua myöhemminkin.
Nuori Suomi –organisaatiossa korostetaan aivan oikein sitä, että kaikkien pitää saada pelata. Koulut ovat oivallinen peruspaikka tällaiseen toimintaan, mutta yritys lisätä liikuntatunteja kaatui siihen, ettei opetusministeri saanut tuntijakosuunnitelmaansa läpi hallituksessa.
Seurojen rooli pysyy jatkossakin keskeisenä. Huippu-urheilun näkökulmasta on hyvää se, että Nuori Suomi ilmoittaa haluavansa jatkossa edesauttaa entistä tarmokkaammin myös niitä, joiden päämääränä on testata rajojaan eri lajeissa.
Valittu linja on oikea. Huippu-urheilua joko on tai ei ole !