Pipot ovat vaihtuneet kypäriin, hiihtohousut ja villapaidat hyppypukuun, eräänlaiseen haarniskaan gladiaattoreille. Monot pitävät pystyssä nykyisin istumisten sijasta, siteet ja sukset ovat jo lähes avaruusteknologiaa ja itse mäet isompia ja profiililtaan kuten sanotaan nykyaikaisia.
Vielä 1980-luvun lopussa montussa naureskeltiin ”lumitykkiään” tuulettaneelle ruotsalaiselle Jan Boklöville, jonka tyyliä myös arvostelutuomarit hyljeksivät, vaikka suksien levitystä ei sivusta varsinaisesti voinut kokonaisuutena nähdäkään. Sitten tulivat toniniemiset ja muut ja kaikki muuttui.
Viimeisin uutuus lienee Walter Hoferin ja kumppaneiden yritys tuulihyvityksillä tai -vähennyksillä tehdä luonnon osallistuminen mäkihyppyyn tarpeettomaksi ikään kuin ihminen todella pystyisi laskelmillaan kompensoimaan sinänsä hallitsemattoman tekijän.
Yksi on kuitenkin muuttumaton. Mäkiviikon lumous, jos sitä osaa, haluaa tai kehtaa tunnetasolla tarkastella. Eihän pian 60-vuotias mäkiviikko ole hyppääjille tai muille lajin näyttelijöille kuin ennen, mutta yleisölle se on: juhla, jossa ei sallita totista naamaa olivat tulokset mitkä tahansa.
Tuoksut ovat yhä olemassa
Melkein kolmekymmentä – hmm – vuotta sitten yritin kuvata mäkiviikkoa tuoksujen perusteella. Taisi joukossa olla määre, jota myös hajuksi voisi luonnehtia. Kaikki ne ovat yhä olemassa. Oberstdorf, Garmisch-Partenkirchen, Innsbruck ja Bischofshofen ovat yhä kuin muuttumattomuuden ikoneja.
Idyllisestä, navetankin hajuisesta saksalaiskylästä siirrytään edelleen uudenvuoden smokkien ja sampanjan huuruiseen kaupunkiin, jatketaan matkaa teollisuuden leimaamaan mutta jylhästi vuorten ympäröimään Innsbruckiin ja päädytään lopulta paikkaan, jossa glühweinin tuoksu on tiiveimmillään.
Olennaisinta kuitenkin on, että yhä edelleen mäkiviikolle kaikki ovat tervetulleita. Tai ainakin kaikki ne, jotka osaavat olla iloisia, kuten ainakin kahden promillen Andrea minulle matkalla alas Oberstdorfin selostamosta esitelmöi vastaan horjuessaan.
Juuri näin mäkiviikolla juhlitaan. Jalat saattavat olla lärvätessä väsyneet, silmä harittaa ja pullo särkyä, mutta murjottavaa tai edes vakavaa naamaa on lähes mahdoton sinänsä hurjan näköisestä joukosta löytää. Varmimmin löytyisi varmaan jos katsoisi peiliin.
Tämän mäkiviikko on säilyttänyt. Spontaanin ihmisten juhlan; laulua, naurua, talvista yhdessäoloa, jossa ei tarvita turvatarkastuksia, suuria määriä poliiseja tai jatkuvaa hälytysajoneuvojen ujellusta. Mäkiviikko on edelleen paikka, jonne ei haluta toimittajastakaan suurta taustaselvitystä ja tarkkoja ennakkoanomuksia kuten pari ensikertalaista ihmetellen nytkin saivat tuta.
Toivottavasti näin on jatkossakin. Olisi niin väärin, jos joku saisi päähänsä tämänkin ilon tärvellä ja viedä ihmisiltä lähes viimeisen väärentämättömän ilon lähteen.
Hyppääjille tilin paikka
Onhan mäkiviikko toki muuten muuttunut. Suurin muutos tapahtui varmaan silloin, kun kv. hiihtoliitto vaihtoi maailmancupissa jaettavat hyppääjille sinänsä turhat pokaalit rahaksi ja alkoi todellinen ammattilaisuusaika myös mäkihypyssä.
Vastakohta täysillä juhlivan yleisön ja pokaali kainalossa menoa katselleen urheilijan, useimmiten aika nuoren urheilijan välillä on aina ollut valtava. Ei siis ihme, että Nykäsen Matti lähetettiin joskus kotiin ja taisi joku muukin ajoittain liittyä mäkiviikon jatkuvaan juhlaan kun hyppy ei kulkenut.
Kaikkialle leijailevan glühweinin tuoksu oli joskus liian kutsuva. Se ikään kuin kietoi syleilyynsä ja monilta meni lapsi pesuveden mukana mikä teoreetikkojen mukaan tarkoittaa pääasian hukkaamista. Aika karmea vertaus muuten.
Vanha uskomus myös on, että joka menestyi mäkiviikolla, menestyi myös talven tulevissa arvokilpailuissa ja päinvastoin. Uskomus on aika hyvin pitänyt paikkansakin.
Ennen kaikkea mäkiviikko on hyppääjille nykyisin tilinteon paikka. Pokaalejakin taitaa vielä hillitysti olla jaossa, mutta ennen kaikkea niitä kuoria, jotka eivät enää ole edes ruskeita, vaan ihan sallittuja myös urheilussa.
Nyt mäkiviikon mainosoikeudet omistava taho on myös herännyt ja hokannut mäkiviikon arvon. Mäkiviikkoa on alettu toden teolla brändätä nykyajan malliin. Aluksi on lähdetty siitä, että kilpailun nimessä ei enää esiinny sponsoria. Mäkiviikko on nyt Vierschanzentournee, neljän mäen viikko. Saa sitten nähdä kuinka kauan eli onko kyseessä todellinen yritys vai pieni yllytys lisätarjouksille.
Vuodet vierivät
Kun on kokenut mäkiviikon neljällä eri vuosikymmenellä, niin viidettä ei taatusti enää tule. Joku kysyi mikä on ollut mieleenpainuvin kokemus? Olisiko se sittenkin Oberstdorfin tiivis selostuskoppi, joka kesken kaiken lämmitettynä on herättänyt seuraksi parhaimmillaan satamäärin kärpäsiä. Ressukat olivat päättäneet odotella raoissa oikeaa kevään tuloa, mutta joutuvat nyt kerran vuodessa urheilun yllättämiksi. Onneksi Oberstdorfin jälkeen muualla kopit ovat sen verran harvempia, ettei lämpö pääse muuttamaan luonnon kulkua.
Tänä vuonna joukossa oli uutuus eli varsin vihainen ampiainen, joka joutui kiukustaan huolimatta taipumaan isompansa edessä, mutta ei ilman taistelua. Kärpäset sinänsä ovat mukavaa seuraa, kiipeilevät vain lasissa niin, että esimerkiksi nyt avauskilpailussa Matti Hautamäen hieno toinen hyppy osui juuri Tomin ja Jerryn väliin. Aivan, joillekin on nimi muka keksitty.
Kyllä se mieleenpainuvin kokemus kuitenkin on ollut se spontaani iloisuus, jolla sekä saksalaiset että itävaltalaiset tähän talven juhlaan lähtevät. Se iloisuus joka kannattaa kaiken muun lisäksi erityisesti brändätä.
Sanonnan mukaan vuodet vierivät. Ilmeisesti aika menee alaspäin, koska muuten vieriminen olisi mahdotonta. Toivottavasti ensi vuonna 60 vuotta täyttävä mäkiviikko elää ainakin satavuotiaaksi. Siihen sillä on hyvä mahdollisuus muuten niin hektisessä ja joskus yltiökehittyvässä maailmassa.
Arto Teronen