On toki kohtuullista todeta, että moraalinvartioimisen kannalta ei vierailu diktaattorin juhlien luistelunäytöksessä ollut välttämättä ainoa oikea ratkaisu, mutta onko sellaista nykyaikana yleensä olemassa. Usein on valittava parhaasta mahdollisesta. Tällä kertaa paras mahdollinen oli myös Lauran lajia ja uraa palveleva subjektiivinen ratkaisu. Kaikki on aina kiinni näkökulmasta.
Voidaan tietysti vaatia, että juuri urheilijoiden olisi näytettävä esimerkkiä ja pysyteltävä kaukana valtiosta, jossa kansa näkee nälkää lähes kaikkialla muualla jo vanhentuneen suljetun ja vain kärkiosan hyvinvointiin tähtäävän järjestelmän vuoksi. Yhtä hyvin voidaan kuitenkin kysyä, eikö nykyaikana juuri muualta tulevat esimerkit erilaisesta hyvinvoinnista palvele paremmin sorretun kansan vapautumista kuin pysytteleminen rajojen ulkopuolella ja sieltä ärhentely.
Urheilijat ovat kaikessa yksiviivaisuudessaan tietysti otollisia kohteita tuomita Lepistön matkan kaltainen menettely. Nykyajan nettikansa tuskin muistaa, miten vuonna 1989 iso joukko suomalaisia nuoripoliitikkoja lensi Interflugin lennolla Pohjois-Koreaan maailman nuorison juhlaan, jossa laulettiin ja tanssittiin ja tehtiin kaikenlaista marssitoimintaa diktaattorin silmien alla.
Silloin järjestelmä Kiinassakin oli kaukana nykyisestä ainakin taloudellisesta vapautumisesta ja tuoreena tapauksena maailma kohisi Tiananmenin aukion verilöylystä Pekingissä. Surmansa sai satoja ja yhä vieläkin uskotaan vangittuna olevan noin 30 silloin mielenosoitukseen osallistunutta. Pohjois-Koreassa silloin toivotettiin tervetulleeksi kiinalaiset ystävät maailman nuorison juhlaan.
No Suomessa kävi sillä lailla, että nuorison juhlaan eivät järjestöistä lähteneet SYL (Ylioppilaskuntien liitto), Tuhatkunta ja Demariopiskelijat. Järjestöt tekivät näyttävän päätöksen jäädä pois. Suurempi lienee kuitenkin niissä ollut yllätys, kun Suomesta kuitenkin matkaan lähti ja kulkueissa Pohjois-Koreaan juhlamarssimaan noin 150 johtavaa suomalaista nuorisopoliitikkoa kokoomuksesta kommunisteihin joukossa muun muassa eduskunnan nykyinen puhemies!
Valitettavasti silloin ei ollut nettiä, missä olisi saatu herjailla kuten nyt kun Laura Lepistö lähti luistelemaan uransa jatkon kannalta tärkeään mahdollisuuteen.
Ei yksityinen lupaa tarvitse
Suomi tunnusti Korean demokraattisen kansantasavallan 13. huhtikuuta vuonna 1973 ja diplomaattisuhteet solmittiin reilun kuukauden kuluttua kesäkuun ensimmäisenä päivänä. Meillähän maasta käytetään nimitystä Pohjois-Korea.
Nyt tammikuussa päivätyn ulkoministeriön matkustustiedotteen mukaan Pohjois-Korea on turvallinen matkailumaa. Matkustamista harkitsevia kehotetaan varmistamaan kaikki matkaan liittyvät järjestelyt tarkoin ennen matkaa. Matka valmistellessa on syytä myös seurata kv. tiedotusvälineiden avulla Korean niemimaan poliittista tilannetta, joka kärjistyy aika ajoin. Tiedote on annettu Suomen suurlähetystöstä Etelä-Korean Soulista, eikä siinä kehoteta boikotoimaan. Poliittisen tilanteen seuraaminen on matkustajan turvallisuuteen liittyvä ehdotus.
Laura Lepistön joutuessa selittelemään matkaansa, hän näyttää sanoneen, että matkalle oli opetusministeriön lupa. Tämä on erinomainen väärinkäsitys, sillä ei yksityishenkilö tarvitse sen paremmin opetusministeriön kuin ulkoministeriönkään lupaa matkustaa maahan, jonka kanssa Suomella on diplomaattiset suhteet. Ja vaikka Lepistö onkin taitoluistelija, yksityishenkilön matkasta tässä oli kysymys.
Väärinkäsitys lienee syntynyt Lepistön managerin Erkki Alajan ja opetusministeriön ylitarkastajan Hannu Tolosen välisestä puhelinkeskustelusta, jossa tätä asiaa selviteltiin. Totuus on, että Laura meni Pohjois-Korean ilman minkään ministeriön lupaa, koska sellaista ei tarvita!
Miksi Laura Lepistö sitten meni näytökseen, joka on herättänyt Suomessa kiihkeitä ja kiivaita tunteita? Tunteet ovat riehuneet ihan eri tasolla kuin kauppamiesten tai poliitikkojen vieraillessa ”arveluttavissa demokratioissa”.
Erkki Alaja ensinnäkin kumoaa jyrkästi väitteet, että Lepistö olisi mennyt rahan perässä ja saanut jopa sata tuhatta dollaria esiintymisestään. Palkkio oli Alajan mukaan paljon pienempi kuin yleensä näytöksissä. Lepistö on ollut pitkään luistelematta, eikä ole saanut kutsua näytöksiin ennen kuin nyt, kun Champions on the ice-järjestö kutsun lähetti.
Alaja kuten luistelijakin vakuuttavat, että tämä oli ainutlaatuinen tilaisuus päästä taas mukaan taitoluistelun tunnelmaan ja jos paikat kestävät jälleen pikku hiljaa myös mukaan kilpailutoimintaan. Lisää näytöskutsuja on nyt Pohjois-Korean matkan jälkeen myös tullut. Selitys vaikuttaa yksinkertaisen selvältä.
Kaiken lisäksi Alaja sanoo tiedottaneensa matkasta etukäteen kaikkialle. Muuan lehti oli jopa tiedustellut mahdollisuutta päästä mukaan, mutta kun sellainen ei ilmeisesti ollut mahdollista niin sen kuin muunkin, lähinnä sosiaalisen median käytös muuttui ja Lepistön matka tuomittiin jälkijunassa, vaikka se olisi voitu tarvittaessa reklamoida jo asemalla.
On ilmeistä, että urheilijoille pitäisi laatia dopingin kiellettyjen aineiden listan lisäksi lista maista, joihin heidän ei ole suotavaa valtion tai jopa median mielestä matkustaa.
Etelä-Afrikka oli eri asia
Urheilua on usein käytetty vertauskuvana ihmisten mahdollisuudesta tulla ajattelun erilaisuudesta huolimatta toimeen keskenään. Me vanhemmat muistamme esimerkiksi USA:n presidentin Richard Nixonin Kiinaa kohtaan luoman pingpong-diplomatian. Monille kenties on jäänyt epäselväksi se, että noihin aikoihin suomalaiset koripalloilijat samoin kuin sen jälkeen pöytätennisjoukkue kävivät myös Kiinassa jo 1970-luvun lopulla.
Pehmeä esimerkki Kiinan ihmisoikeustilanteesta silloin olkoon tapaus, jonka Martti Autio kertoi Shanghaista, kun noin 15 suomalaisen ”pingisjoukko” oli kulkenut paahtavassa helteessä suuren maauimalan ohi. Tulkilta oli kysytty mahdollisuutta päästä uimaan. Tämä oli ottanut selvää ja sanonut, että noin tunnin kuluttua onnistuu.
- Hiukan hämmästyimme, kun tunnin kuluttua tulimme takaisin ja juuri viimeisiä uimareita poistettiin uimalasta. Varmaan tuhansia joutui lähtemään uimalasta vain sen takia, että 15 suomalaista pääsi uimaan noin 20 altaaseen, Autio kertoi kun teimme Jarmo Jokisesta tarinaa Kiveen Hakatut - kirjaan.
Lepistö-kohun yhteydessä joku on myös maininnut vanhat Etelä-Afrikkaa koskevat urheilutapaukset. Silloin tilanne kuitenkin oli toinen. Etelä-Afrikka oli rotusorron vuoksi kansainvälisessä boikotissa, johon myös Suomi osallistui. Silti suomalaisia urheilijoita pyrki sinne urheilemaan, vaikka ainakin he hyvin tiesivät boikotin olemassa olosta.
Keke Rosberg oli tietysti jo silloin oman tiensä kulkija kun hän vastoin ministerin valituksia kehitti uraansa Formula-ykkösissä ajamalla myös Kyalamissa. Huvittava sen sijaan oli ns. jääkiekkoilijoiden tapaus. Joskus 1980-luvun lopussa joukko suomalaisia päätti lähteä Etelä-Afrikkaan jääkiekkoilemaan. Matka vuoti julkisuuteen ja syntyi häly, jonka vuoksi Seppo Liitsola laitettiin poikain perään. Liitsola tavoitti joukon Luxemburgissa. On olemassa jopa valokuva, jossa Liitsola selostaa kiekkomiehille tilannetta Luxemburgin terassilla.
Silloin Suomeen tultiin takaisin, mutta kyllä Etelä-Afrikassa mm. suomalaisia kiekkomiehiä myös rasistihallituksen aikana pelasi. Kaikesta ei vain päässyt julkisuus osalliseksi. Eikä ollut nettiä, sosiaalista mediaa, joka on täynnä niitä lautamiehiä, jotka tuomitsevat paljon ennen kuin todellinen syyllisyys on osoitettu.