Listasin plusmerkkisiä asioita. Akun toinen napa tuli ensimmäisenä mieleen. Kantohanki, kahvitauko, subjektiivinen päivähoito, lomaraha, maalaishyytelö, savulauantai, nöyrät sukulaiset, avara luonto, pitkäveto, naiset, ylikonttaus, luistonesto, laituri, Sorsakoski, hammashuolto, lämiminen, keskiketterä… onhan näitä. Mutta miten näistä saa luettavan kolumnin. Nämä ovat elämän suoloja, mutta niistä on tullut itsestäänselvyyksiä. Vain ajoittainen itsekuri estää tätä keski-ikäistä tavista huutamasta ääneen hyvien asioiden käpyrauhasta voitelevaa autuutta ja toteuttamasta tarjolla olevia nautintoja päivittäin.
Ne on niin perkeleen positiivisia asioita, että ihan pahaa tekee. Ne on kolumnin yläpuolella. Ne on tulleet pyhiksi. Oikeasti arvokkaiksi, hiljaisen palvonnan kohteiksi. Jos ihanaa hehkuttaa turkmenistanilaisen riehakkaasti, se saattaa haihtua. Näin ajattelee sielussaan käpyä kantava toisen polven metsäläiskaupunkilainen.
Tehtäköön tiettäväksi, että maailmassa on paljon hyvää. Sitä ei välttämättä tarvitse mainostaa somessa. Siellä se muuttuu semanttisiksi yläkäsitteiksi. Ihanista asioista ei saa debattia. Hymiöitä satelee, mutta niistä jää jotenkin tyhjä olo. Minä näen niissä edelleen kaksoispisteen ja sulkumerkin. Jostain syystä ihania asioita hehkuttavaa pidetään jotenkin yksinkertaisena. Se on tietenkin väärin. Miksi ei saisi mennä sekaisin nonparelleista ja omista lapsistaan tai uusista lapasista. Se on taitoa.
Tässä ajassa on kovuuden tautia. Pitäisi olla koko ajan kriittinen ja terävä. Jos osaa heti aamukahvipöydässä purnata ja olla perustellun vihainen, niin mahtavaa. Siinä on sellainen yhteiskunnan jäsen jollaisia kaikkien pitäisi olla. Ei äänestä vahingossakaan väärää puoluetta, ei läikytä kahvia eikä tule tänäänkään naurunalaiseksi. Se on muut kun kantavat vessapaperivyyhteä lahkeessaan tai selaavat Seiskaa ärrällä litsit auki. Kriittinen itsenäinen ajattelija on matkalla töihin! Tekee työtä jolla on merkitys ja kyseenalaistaa kaiken kahteen kertaan. Lapsetkin kasvatetaan vihaisiksi, kun niin on yhteisessä palaverissa päätetty. Lapset menevät parhaaseen kouluun. Iskä selvittää vielä tänään koulutoimenjohtajalta mikä se on!
Kato kato, kun meinaa taas lipsahtaa perussaarnan puolelle. Otsassa on vekkejä. Nahka kasautuu väärään paikkaan, alkaa vahingossa näyttämään huolestuneelta, julmalta ja älykkäältä. Ei semmoinen kukaan halua olla. Ne kuolee ensimmäisenä, rakastelee vähiten ja ei osta koskaan itselleen mitään. Muistan taas kotiväen välisaarnan ja yritän palata positiivisuuden aallonharjalle. Minähän surffaan, jos niikseen tulee. Ja niikseenhän tulee.
Turvaväli! Siinä on kaunis sana ja hyvä asia. Se on meillä jokapäiväinen positiivinen haaste. Kuinka saada kadulla junttaavien hahmojen turvaväliä pienemmäksi. Ihminen kuvittelee olevansa turvassa, kun ei päästä ketään lähelleen, mutta se on juuri päinvastoin. Sairastumisriski kasvaa. Kun supistaa turvaväliään ja ottaa kontaktin, se rikastuttaa. Kuplaan tulee kyynärpäästä reikä ja raikasta ilmaa pääsee rööreihin.
Suomalainen unohtaa turvavälin vain autossa. Ajetaan aivan kiinni ja harrastetaan puskuripettingiä vaikka lunta tulee kuin Riihelän päälauseissa. Siinä uskallamme tulla lähelle toista. Kasko sen kauneuden mahdollistaa. Miten paljon rakkautta kaipaammekaan. Olemme usein vailla tärkeintä. Vasta kun autot pussaavat tunnemme elävämme. Hinausautoa odotellessa vaihdamme kuulumiset. Lähenevät lomat, ymmärtävät sydämet.